Ihminen, Kaupungissa, Kesä

Virittäytymistä

Toisinaan kaupunkiin saapuminen on shokki. Ensimmäiset tunnit haen paikkaani hälinässä. Tuntuu siltä, etten enää ymmärrä kaupungin koodistoa. Tykkäsin pienenä koululaisena niistä äidinkielen tehtävistä, joissa piti alleviivata tekstistä pääkohdat, löytää tarinan ydin. Kaupungissa en nyt osaa alleviivata mitään, en lainkaan tiedä mikä on oleellista. Onko kaukainen ambulanssin ujellus minulle oleellinen, tai kalanhaju kauppahallin takapihalla? Entä tyttö, joka kantaa sylissään vesimelonia, tai kahvilanpitäjän kohtelias hymy? Naapuripöydän tinder-treffit, jotka näyttävät työhaastattelulta? Reagoinko taidegallerian julisteeseen tai kenkäkaupan mainokseen? Huomaan, että puren takahampaitani yhteen ja hengitän vain keuhkojen yläosalla, enkä tiedä minne menisin.

Kaikki helpottaa, kun saan viritettyä itseni kaupungin taajuudelle. Etsin ankkuripaikkoja: kirjasto, lempikahvilan kuppi, tuulessa heiluvat puiden lehvästöt. Alan löytää virikeviidakosta kohtia, joille todella haluan antaa huomioni – enkä vain niitä, jotka sen varastavat. Illalla pystyn jopa nauttimaan kevyttä iloa kuplivasta jokirannasta: kellun ihmisjoukkojen naurussa ja talojen seiniin osuvissa auringonvalotäplissä.

Mainokset
Ihminen ja luonto, Kasvit, Kesä

Aamuisia mietteitä

Kävin aamukävelyllä niityllä. Siellä suovillat (vai niitty- tai tupasvillat?) olivat vielä saaneet pitää pehmeät kukkatupsunsa – monessa paikassa ne ovat jo tempautuneet viimepäivien tuulten matkaan.

Pohdiskelin taas, mahtaisivatko ihmiset kuluttaa vähemmän kaikkea turhaa, jos he oleskelisivat luonnonympäristössä enemmän. Uskon, että luonnossa oleilu täyttää jotain samanlaisia ihmisen henkisiä perustarpeita, kuin vaikkapa erilaiset taide-elämykset, johonkin yhteisöön kuuluminen, hengellinen kehitys, tai muiden ihmisten hyväksi työskentely. Niin luonto, taide kuin yhteisökin saa nykyään usein väistyä kulutuksen tieltä. Kuluttamista kaupataan keinona täyttää henkistä tyhjiötä, vaan siinä se ei tietystikään voi koskaan oikeasti onnistua. Itse koen jopa jotenkin mystisesti kuluvani itse, kun kulutan.

Kerskakulutus kukoistaa siellä, missä henkisyys vähenee. Ehkäpä homman voi siis myös kääntää toisinpäin: jos aletaan täyttää ihmisen henkisiä tarpeita, kuluttaminen vähenee kuin itsestään?

Ihminen ja luonto, Jooga, Kevät, Melonta, Pyöräily, Retket, Stand Up Paddling

Rantakallioita ja maantietä

Vietin toukokuun ulkona, enkä juuri kerennyt koneen ääreen. Tänään, kovan luoteistuulen puhaltaessa, on hyvä päivä tehdä huoltoa: ripustelen pelastusliivejä ja uikkareita naulakkoon, etsin sandaaleille pareja, ravistelen rantahiekkaa pois laukun pohjalta. Samalla saan tilaisuuden laittaa muutamia loppukevään muistoja tännekin.

Ihmeellisen tyynen toukokuun aikana heräsin useamman kerran jo ennen auringonnousua. Joskus lähdin vain melomaan ja kuuntelemaan allin laulua ja hylkeiden ulvontaa. Toisinaan suppailin jollekin luodolle tekemään joogaharjoitukseni. (On tärkeää tietää, mille luodolle voi nousta, ettei häiritse vesilintujen pesintää. Itse en liiku vedenrajasta ylemmäksi missään tähän aikaan.) Laudalla on helppoa ja kevyttä lähteä aamutuimaan liikkeelle, kun se ei vaadi paljoa valmistelua. Kajakilla meloessani käytän vielä kuivapukua, mutta laudalle hyppään tavallisissa vaatteissa. Tiedän, että jos kaadun, pääsen takaisin laudalle hyvin nopeasti. Kajakkiin kiipeämiseen tuhraantuu aina vähän enemmän sekunteja.

Kuva: Christoffer Leka

Meillä kävi myös ystäviä kylässä pariinkin otteeseen. Kävimme yhdessä – yllätys yllätys – melomassa, kuinkas muutenkaan…! Olin vaihteeksi itse kameran etupuolella!

Kuva: Christoffer Leka

Loppukuusta teimme perheen kesken pienen pyöräretken Ahvenanmaalle. Tämä oli samalla testiretki, jonka aikana kokeilimme varusteita ja uutta pyöräkokoonpanoamme. Karavaanistamme ei tainnut tulla otettua yhtään kuvaa, mutta kaikki toimi joka tapauksessa loistavasti. Telttailu tuntui lähes naurettavan helpolta viime vuoteen verrattuna: ei tarvinnut edes herätä yöllä imettämään vauvaa nihkeässä teltassa, vaan sai rauhassa posottaa sikeää unta aamuun asti. Tässä olemme Kökarissa päiväretkellä telttaleiristämme. Takana on jyrkkä ylämäki, joka vaati spontaania huilia!

Pyöräilyosuudet olivat lyhyitä, ja vietimme paljon aikaa uimarannoilla puljaamassa. Leirintäalueet ovat tällaisena vuodenaikana vielä ihan hauskoja paikkoja. Porukkaa on vähän, ja kaikkien kanssa ehtii jutella. Kökarissa tapasimme Ranskasta asti pyörillä tulleen pariskunnan, sekä mukavia hyönteistutkijoita. Parasta oli kuitenkin viettää rauhallista aikaa perheen kesken ilman, että kenelläkään oli mitään ylimääräisiä velvollisuuksia hoidettavanaan. Tuntui oikealta lomalta!

Ihminen, Jooga, Kevät

Keskilinjalla

Juoksuharrastukseni on ollut tauolla pitempään kuin koskaan. Kuopuksen syntymän jälkeen olen heittänyt vain muutaman pienen lenkin. Kaksi raskautta ja kaksi pitkähköä imetysrupeamaa tuntuvat aiheuttaneen sellaisia muutoksia etenkin alaselän ja lonkkien alueella, etten ole vielä voinut varmoin askelin pinkoa eteenpäin. Jokin oleellinen kannatus ja iskunvaimennus on puuttunut lähes kokonaan.

Alaselän ongelmien vuoksi aloin tehdä joogaharjoituksia säännöllisesti reilu vuosi sitten. Kesällä innostuin hipsimään aamuvarhaisella rantakalliolle joogailemaan, ja pian huomasin laittavani kellon soimaan aina seuraavaksikin aamuksi. Sillä tiellä olen nyt. Olen iloinen siitä, että reistaileva alaselkäni johdatti minut joogan maailmaan.

Tänä keväänä yksinkertaiset seisomatasapainot ovat tuntuneet erityisen tärkeiltä. Sain hyvän ohjeen lähestyä niitä siltä kannalta, että yritän niiden avulla vahvistaa (pystysuoraa) keskilinjaani. Pidän oman keskilinjani vakaana, ja haastan sitä sopivasti esimerkiksi nostamalla toista jalkaa eteen/taakse/sivulle, asanasta riippuen. Samalla tavoin yritän pitää henkisen keskilinjani vahvana. Aina sitä joku tai jokin koettaa horjuttaa, mutta voin silti seistä vakaana tai ainakin palata takaisin rakkauden ja valon täyttämään ytimeen. Jälkeenpäin voin sitten oman elämäni paulocoelhona kiittää mielessäni horjuttajaa siitä, että se teki valosta jälleen vahvempaa.

Ihminen, Ihminen ja luonto, Kevät, Pyöräily

Pyörällä

Kävin viikonloppuna yksin Turussa, ja sain tilaisuuden hakea vähän taas tuntumaa pyöräilyyn. Ja etenkin pyöräretkeilyvarusteisiin. Jossain vaiheessa elämääni pyörälaukkujen varustaminen on ollut yhtä arkipäiväistä, kuin käsilaukun pakkaaminen. Tavaroilla tosiaan oli aina selkeästi omat paikkansa, ja kaiken sai tarvittaessa nopeasti esille ilman ylimääräistä penkomista. On mukavaa, jos sadekuuron alkaessa saa ripeästi vedenpitävän takin ylleen, tai jos renkaanpaikkausvälineitä ottaessa ei tarvitse kiskoa laukusta esille ensin rusinoita, alusvaatteita ja makuupussia.

Viime kesäkuussa, kun lähdimme koko perheen voimin pyöräretkelle, olin aivan hukassa pakkaamisen kanssa. Näköjään senkin tuntuman voi helposti hukata parissa vuodessa… Järjestelmällisyys ei kuulu varsinaisesti suurimpiin hyveisiini, joten kevään ja kesän retkiä ajatellen on hyvä, että sain jo nyt vähän virkistää muistiani ja testailla pakkaamista. Onnistuin mielestäni ihan hyvin pitämään laukut järjestyksessä, paitsi kerran jouduin kaatamaan yhden kokonaisen ruokaostoskassin sisällön irtonaisena toiseen laukkuun, koska tarvitsin kipeästi muovipussia…

Perjantaina tuntui hullulta rullailla Saaristotietä pitkin lähes helteessä (virallisesti taisi olla 16 astetta?), ja välillä taas taluttaa pyörää pienten jäätiköiden yli. Lahdenpoukamat olivat jäässä, ja tienvierellä kukkivat ensimmäiset sinivuokot. Teki mieli kajauttaa Ronja Ryövärintyttären keväthuuto!

Ihminen, Ihminen ja luonto

Valintoja?

Edellisellä kaupunkireissullani muistin taas, miten kovasti inhoan aloittaa aamuni raapimalla jäätä pois auton tuulilasista. Jos minun pitäisi valita mahdollisimman ei-ylevöittävä (onko tälle jokin oma sana?) tapa aloittaa tavallinen arkipäivä, se olisi juuri tämä. Sen jälkeen istahtaisin autoon, jonka lämmitin huutaisi täysillä sellaista teennäistä lämpöä, joka jättää matkustajan kuitenkin oikeasti ihan kylmäksi. Uhh!

Ihminen tottuu monenlaisiin arkiympäristöihin. Olen asunut kaupungissakin ihan tyytyväisenä, mutta nykyään huomaan kaupungissa käydessäni, ettei minulla enää ole samanlaista tottumusta siihen ympäristöön. Väsyn helposti. Jalat väsähtävät nopeasti asfalttia pitkin kävellessä, ja autojen nastarenkaiden terävä ratina rassaa hermoja. Huomaan saman lapsistani: kotona he leikkivät helposti seitsemänkin tuntia päivässä ulkona tuulessa, eivätkä ole siitä moksiskaan. Kaupungin virikkeitä päivän ihmeteltyään he taas ovat aivan uuvuksissa.

Olen valmis tekemään erilaisia kompromisseja muilla elämänalueilla saadakseni aloittaa aamuni tuulilasin raapimisen sijaan rauhallisella kävelyllä luonnonympäristössä.

Ihminen, Ihminen ja luonto, Talvi

Elävä teos

Ulkona on ollut nyt esillä alati muuttuva jäinen taidenäyttely. Tuulet liikuttavat jäälauttoja, ja rakentavat niistä joka päivä uudenlaisia muodostelmia. Päivällä aurinko sulattaa, yöllä pakkanen jäädyttää. Tänään, kesäajan alkaessa, puhaltaa leppoisa länsituuli, ja horisontti alkaa olla joka suunnassa jäätön.