loistoluoto


1 kommentti

Itseironiaa

Siirsin puhelimesta vanhoja kuvia tietokoneelle. Joukossa oli kuva Lauri Viidan runosta, tulen tästä aina niin hyvälle tuulelle. Otan sen vastaan lämpimän itseironian vallassa.

Kuvia kirjojen sivuista löytyi muutenkin joukosta aika paljon…harrastaako joku muukin hyvien katkelmien kuvaamista puhelimella?


4 kommenttia

Hiljaisena hetkenä?

po%cc%88llya%cc%88a%cc%883

Olen tässä vauvavuoden kuluessa kirjoittanut jopa vähemmän, mitä etukäteen kuvittelin. Ajatuksia on paljon, mutta hiljaisia hetkiä koneen äärellä on äärimmäisen vähän. Iltaisin voin kyllä lapsia nukuttaessa viestitellä kavereille tai surffailla netissä kännykällä, mutta blogia en osaa päivittää puoliunessa makuuasennossa. Nyt kuitenkin yltiöoptimistisesti uskon, että saan taas järjestettyä itselleni kirjoitushetkiä vähän useammin. Sormet liikkuvat vielä jäykästi näppäimistöllä, mutta eivätköhän nekin hiljalleen vetreydy.

Olin tammikuussa lasten kanssa pari viikkoa Portugalissa. Mieheni lähti Norjaan pyöräilykisoihin, ja totesin, että kahden pienen lapsen kanssa on helpompi olla jossain lämpimässä sillä aikaa.  Tuntui myös tärkeältä järjestää itselle jotain hauskaa tekemistä, koska sillä tavoin osaan iloita toisenkin reissuista paremmin. Etten vain istu kotona ja katkeroidu siitä, kun itse en ole vielä lähimainkaan valmis pyöräilykoitoksiin. (Niidenkin aika tulee vielä…)

Tuoreet appelsiinit ja auringon valo olivat paratiisimaisia keskellä talvea. Huomasin myös, kuinka mainiota matkaseuraa lapset ovat. Tiesin, että reissusta ei ainakaan tule tylsä, kun tyttö jo junamatkalla kohti Helsinkiä kihisi innoissaan ”Minua niin jännittää, mahtaako se konduktööri olla dinosaurus vai ihminen.” Jossain Salon jälkeen pimeydessä näkyi rivi maantien valoja, ja se kirvoitti ihastuneen huokaisun ”Oooh, Pariisi!” Lasten seurassa kaikki on mahdollista!

Nyt täällä kotona tuulee ja lumi pöllyää!

po%cc%88llya%cc%88a%cc%880

po%cc%88llya%cc%88a%cc%882


2 kommenttia

Tuulirajaa hätyyttelemässä

Toissapäivänä. Pohdin hetken lähdenkö suppailemaan, koska on sumua ja tuulee lännestä 10-12 m/s. Aallokko ei ole yleensä ongelma, mutta tuuli voi aiheuttaa hankaluuksia. Päätän lähteä, koska haluan totuttautua moniin erilaisiin olosuhteisiin laudan kanssa, enkä kuitenkaan koe tätä säätä liian vaaralliseksi.

Lauta lähtee satamasta vauhdilla. Menen suunnitelmani mukaan käymään ensin Ormskärin laguunissa. Sen kapealla suulla on niin kova virtaus, että lauta kiitää kohisten eteenpäin, vaikken melo lainkaan. Laguunin suojissa näkyy kauniita, paksuja jäälauttoja. Totean hyvin pian, etten lähde puskemaan takaisin vastatuuleen, vaan otan laudan kainalooni ja kannan sen saaren pohjoispuolelle. Jossain vaiheessa katajikossa rämpiessäni mielessäni käy, että kumpikohan olisi oikeasti ollut voimia säästävämpi vaihtoehto… Laitan pohjoisrannalla miehelleni varmuuden vuoksi viestin muuttuneesta reitistäni: tuuli on niin kova, että keskitän kaikki melontavoimani nyt kotiinpääsyyn.

Hullunkurista, menetän tasapainoni reissun ainoalla suojaisella osuudella, Ormskärin itäpuolella. Molskahdan veteen, mutta kuivapuku pitää kuivana, ja lauta on onneksi kiinni jalassani remmillä, joten sekään ei pääse karkuun. Tätä olen harjoitellut, ja olen liioittelematta kymmenen sekunnin kuluessa takaisin laudan päällä seisomassa.

Ormskäristä on Utöhön vain muutaman sadan metrin matka. Tuuli pääsee kuitenkin puhaltamaan niin rajusti satamalahden yli, että ajaudun aivan liikaa itään. Ei auta, vaikka kuinka rehkin. Nousen maihin pienelle ”Vilkkusaarelle”, koska ymmärrän, että nyt on pakko miettiä. Vilkkusaaren rannasta kotiin on oikeasti kivenheiton matka, mutta jos tuuli työntää minua siinä edelleen yhtä rajusti sivulle, on vastassa vain avomeri. Kaivan puhelimen esiin, tuuli tempaisee sitä suojaavan  minigrip-pussin mukaansa. Näprään kosteilla sormilla kosketusnäyttöä hetken, ennen kuin puhelin suostuu yhteistyöhön ja saan soitettua miehelleni. Haluan varmuuden vuoksi kertoa missä olen. Jonkun on hyvä tietää.

Kahlaan laudan kanssa niin pitkälle ylös tuuleen, kuin pääsen. Sitten hyppään kyytiin, ja melon rivakasti kotisaaren rantaan. Kädet tärisevät ponnistuksesta.

Kantaessani lautaa kotiin totean, että tämä oli opettavainen reissu. Olin selvästikin osaamiseni rajoilla. Tästä kovempaan tuuleen ei kannata vielä lähteä yksin. Reittisuunnitelmien tekoa täytyy vielä harjoitella. Tällaisissa olosuhteissa pitää jo olla mukana vesitiiviissä säkissä ruokaa ja vaihtovaatetta. Tarvitsen puhelimelleni vedenkestävän suojapussin. Siihen olen tyytyväinen, että pystyin toimimaan järkevästi ja pysäyttämään tilanteen, kun se alkoi käydä hankalaksi.

Monet turvallisuuteen liittyvät puutteet tulevat esille vasta, kun hakeutuu vähän vaikeampiin olosuhteisiin. Rajoja on hyvä välillä hätyytellä, kunhan ei ota tyhmiä riskejä.


4 kommenttia

Voi, maailma…

Me aamuvirkut, minä ja vauva, olimme juuri heränneet. Puuhastelin aamutoimia ja pikkuinen potkiskeli hoitopöydällä, kun vilkaisin ikkunasta ulos. ”Nyt mennään!” huudahdin, kaappasin vauvan kainaloon, ja säntäsin ovesta pihalle paljain jaloin. Ei tullut mieleenkään jäädä etsimään kenkiä eteisestä.

Kaste paljasti aamuauringossa kimaltelevat hämähäkinseitit. Niin täydellisiä!

aamusumu1

”Tällainen sumuaamu, nyt Itäniitylle!” huohotin matkaseuralaiselleni, ja kipitin eteenpäin märässä heinikossa.

Niitty kylpi kullassa!

aamusumu2

”Tuonne!”

sumuaamu6

aamusumu4

Vaelsimme haltioituneina. Oli niin hiljaista, että sumun liikkeen melkein kuuli. Koko maailma oli hiljentynyt katsomaan tätä aamua.

aamusumu3

Maailma on välillä niin kaunis, että sattuu!

aamusumu5

 

 

 


2 kommenttia

Retkikuume

Viimeisten viiden vuoden sisällä pidemmän pyöräretken suunnittelu on johtanut meillä 100% todennäköisyydellä perheenlisäykseen. Millä mekanismilla tämä toimii, sen tietävät kaiketi vain universumin näkymättömät voimat… Mutta joka tapauksessa pitkät retket ovat jääneet tekemättä.

Toisaalta vauvan hoidossa ja pyöräretkeilyssä on paljon yhteisiä piirteitä: päivät ovat täynnä puuhaa, koko ajan on nälkä ja jano, mikään ei mene ihan suunnitelmien mukaan, mutta menee kuitenkin, jossakin hallitun kaaoksen tilassa. Iltaisin on ihan puhki. Vaikka välillä on vähän rankkaa, tuntuu kaikki kuitenkin mielekkäältä, ja maailma on täynnä rakkautta.

Nyt alan kuitenkin jo tosissani kaivata pyörän selkään pidemmäksi ajaksi. En vain tiedä toteutuksesta: pitääkö alkaa suunnitella vauvaa, niin tulee pyöräretki? Tosin ei ole takuita siitä, että universumi toimii käänteispsykologian voimin… Ehkäpä vain hiljaksiin laitamme kaiken valmiiksi, ja sopivan hetken tullen hyppäämme pyörien päälle? Houkutteleva ajatus!

Kuvituskuvana lintuleija. Tuolla pilvissä niinkuin retkihaaveetkin!

leija


2 kommenttia

Huolenpitoa

kesäheinä

Tulen varmaankin jälkeenpäin muistamaan tämän kesän niistä  kaikista aikaisista aamuista, jolloin tallustelin nukkuva vauva kantoliinassa pitkin hiljaista kylätietä ja kasteisia polkuja.

Jos jotain opin esikoisen vauva-ajasta, niin sen, että itsestä täytyy pitää huolta. Vaikka vauva olisi ”helppo tapaus”, niin imetys-nukutus-hyssyttely-vaipanvaihto-rumbaa jaksaa paremmin, jos hoitaa omaakin vointia.

Luonnossa liikuskelu on minulle parasta itsestäni huolehtimista. Mikäs tässä on ollut hipsiessä aamuauringon lämmittämillä rantakallioilla. Vauvakin on samalla saanut haistella kosteaa ilmaa ja kuunnella pääskysten lirkuttelua ja lokkien huutelua.