loistoluoto


Jätä kommentti

Rytmissä

aamupilviä

Tänään aamulla herätessäni ikkunasta näkyi vaaleanpunaisia pilviä ja lentokoneiden jälkiä. Tästä voi päätellä, että kello oli jo aika paljon: heräsimme taas tytön kanssa vasta kahdeksan jälkeen, mikä on ollut meillä yleistä koko tämän talven. Olenkin ihmetellyt viimeaikoina, etten ole ollut lainkaan väsynyt tänä talvena. Mahtaisikohan nukkumisella olla osuutta asiaan? Ehkä ihmistä ei olekaan luotu posottamaan samaa, kellon osoittamaa rytmiä päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen?

Tähän teemaan sopivasti aloin juuri lukea kirjaa nimeltä Kuun vaikutus puutarhassa, terveydessä, maanviljelyssä ja metsänhoidossa (Johanna Paungger & Thomas Poppe). En nyt tietenkään ihan purematta niele jokaista ajatusta, eikä se ole kirjoittajan tarkoituskaan. Ennemminkin tarkoituksena tuntuu olevan, että lukija havahtuisi näkemään ympäristössään ja itsessään rytmejä. Muutakin, kuin sen kellon osoittaman. Koska niitä on. Osa on tieteellisesti todistettuja, osaa ei kukaan ole vielä osannut selittää. Niistä ei vain ole kovin trendikästä puhua, koska luonnonmukaisten rytmien seuraaminen ei oikein sovi yksiin tämän kiireisen yhteiskunnan aikataulujen kanssa. Silti moni arkinenkin asia voisi sujua helpommin, jos toimisi otollisella hetkellä, eikä yrittäisi runnoa alkuperäistä suunnitelmaa läpi väkisin. Rytmien tarkkailu ja seuraaminen voisi ehkä opettaa ihmiselle sellaista herkkyyttä, joka on jäämässä nykymaailmassa kaiken roinan alle, mutta jota oikeasti tarvittaisiin tulevaisuudessa yhä enemmän.

Tykkään siitä, että kaikkea ei voida tieteen avulla selittää. Että tässä upeasti järjestäytyneessä maailmankaikkeudessa on mysteerejä, joita me emme vaan tajua, voimaa joka on jossain järjen tuolla puolen.

I saw these clouds as I woke up today. It was quite late, more than 8 o’clock, but I have had this kind of late rhythm with my daughter almost the whole winter. I haven’t felt myself tired at all during these dark winter months…but maybe it’s because of sleeping so much?:) Maybe we don’t have to follow the same rhythm from day to day, and month to month. I have also just started to read a book about the Moon and its influence to…everything (original: Johanna Paungger & Thomas Poppe: Vom richtigen Zeitpunkt – Die Anwendung des Moonkalenders im täglichen leben) I can’t say I believe/understand each word, but at least I can start recognizing different kind of natural rhythms in my life. I like it. I like the thought, that there still are powers we don’t understand.


2 kommenttia

Mitä jos?

Mitä jos levottomana hetkenä jättäisikin avaamatta suklaapatukan, viinipullon, facebookin, kirjan, lehden, jääkaapin, radion, kännykän tai ulko-oven?

Mitä jos muutostarpeen puskiessa ei vaihtaisikaan asuntoa, työpaikkaa, puolisoa, sisustustyynyjä, digikameraa, hiustenväriä tai autoa?

Jos juuri sillä hetkellä jäisikin hetkeksi paikalleen. Mitä sitten tapahtuisi?

pysähtyminen

 

When feeling restless…what if one just didn’t open the chocolate-bar, wine bottle, computer, book, or radio..? And when feeling the need for some kind of change: what if one didn’t change the hair color, job, car, sofa, apartment or partner? If one just paused right there. What would happen then? 


Jätä kommentti

Yllätys

Yllätä kehosi! Niin sanoi yksi henkilö Born to run -kirjassa, ja rakastan tätä ajatusta! En vain jaksa puuduttavaa samanlaista treenirutiinia, tai tarkkaa ja tieteellistä etenemistä. Monesti olen kokeillut, mutta aina tullut samaan lopputulokseen: mikään ei ole tylsempää, kuin jokaisen harjoituksen suunnittelu siten, että se tukee mahdollisimman nopeaa ja tasaista kehittymistä kohti päämäärää. Silloin liikkumisesta tulee suoritus. Ja sillä hetkellä kun liikkuminen on minulle suoritus, on koko sen pointti hävinnyt.

Kävimme lauantaina maastopyöräilemässä kolmen tunnin lenkin – ei ehkä viisain tapa aloittaa kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen, mutta voi miten hauskaa! Eikä keho siitä pahastunut, päinvastoin, ravistuipahan iloisesti hereille.

Yläasteella soitin kerran talvella koulutaksin kuljettajalle, että älä odota minua huomenna kyytiin, aion kävellä. Kävelin 10km kouluun pilkkopimeällä loskaisella saaristotiellä, ja ilo pulppusi koko kehossa. Tasan kolme vuotta sitten puimme lauantaiaamuisin talvitamineet päälle, hyppäsimme pyörien selkään, ja poljimme ympäri Turun seutua. Kun alkoi väsyttää,  söimme suklaata ja joimme teetä termospullosta, tai hörpimme pahvimukikahvia Hirvensalon hiihtokeskuksen pihalla. Nälän iskiessä pysähdyimme seuraavalle grillikioskille syömään makkaraperunoita. Ei todellakaan minkään oikeaoppisen treeniohjelman mukaista, mutta…!

Hurmaavan poukkoilevaa ja epärationaalisen hauskaa alkuviikkoa kaikille! Tässä kuvia itäniityltä tänään.pellolla2pellolla1

”Surprise your body,” said someone in the book ”Born to run”. I love that idea! Nothing is more boring than following an optimized training -programme, because that makes sport so damn serious – and then the whole point is lost! On Saturday we went mountain biking (or actually fat biking) for three hours, which may not be the most rational way to start after over two years break, but it was FUN! And my body didn’t get angry, no, it just woke up happily! Photos from today.


1 kommentti

aikaa

Vastustan ihan periaatteesta kehotusta ”viettää laatuaikaa lapsen kanssa”. Ensinnäkin ilmaisu tekee monet vanhemmat ihan turhaan epävarmoiksi siitä, millaista hienoa aktiviteettia pitäisi keksiä, jotta se olisi laadukasta. Tämän vuoksi ryhdytään usein tarpeettoman raskaisiin ja paineita aiheuttaviin toimenpiteisiin mahtavien juttujen keksimiseksi, tai sitten rimakauhun yllättäessä jätetään koko homma sikseen ja pistetään lapset mieluummin jonnekin muualle viihtymään. Toiseksi sana laatuaika antaa ymmärtää, että lapsen kanssa vietetyn ajan määrän voi korvata (aikuisen määrittelemällä) ”laadulla”.

duunari1

Poikkeustapauksia lukuunottamatta lapsi on ihan kykeneväinen ja täysin halukas viettämään normaalia arkielämää, kaikkine askareineen, iloineen, kommelluksineen ja pettymyksineen. Olen hämmästynyt moneen kertaan niin päiväkotityössäni kuin nyt kotona lapsen kanssa ollessani, kuinka mitättömän yksinkertaisilta tuntuvista asioista lapset tykkäävät, kunhan saavat tehdä niitä yhdessä aikuisen kanssa. Päiväkodin aamupalan jälkeen kaksivuotias poika loistaa ylpeydestä, kun saa pyyhkiä pöydiltä puuronjämiä ja maitoroiskeita ihan oikealla rätillä. Vaikkei työn jälki ole ehkä ihan priimaa, ei poika ainakaan ala häiritä vielä aamupalaansa syöviä kavereitaan, ja saa kokea tekevänsä tärkeää hommaa yhteiseksi hyväksi. Hän syventyy keskittyneesti tehtäväänsä, mutta tietää samalla, että aikuinen on siinä lähellä ja saatavilla, mikäli hän tarvitsee jotakin tai haluaa jutella. ( Ja tietysti pöydän pyyhkiminen on myös se juttu, jonka poika kertoo innoissaan äidilleen iltapäivällä – eikä todellakaan mainitse sanaakaan päivän askartelutuokiosta, jota hoitaja on valmistellut monta päivää.)

duunari5

Arkiaskareisiin kuluu lapsen kanssa paljon enemmän aikaa, mitä itse tehden, koska monesti lapsi keksi ihan uusia, luovia tapoja suorittaa tavallisia tehtäviä. Porkkanapaloja saa keräillä hellan ja seinän välistä, kun ne sinkoutuvat pienistä käsistä pannulle niin innokkaasti. Muutaman sadan metrin matka kauppaan kestää tunnin, yrttien hakeminen kasvimaalta vartin kaikkine kompuroimisineen. Mutta jos vaihtoehtona on se, että suoritan nämä jutut nopeasti itse päästäkseni sen jälkeen viemään lapsen jonnekin huvipuistoon viihtymään, niin useinmiten valinnan tekeminen ei ole vaikeaa…

En tietenkään tällä tarkoita, että vastustan ajatusta lähteä Särkänniemeen syömään hattaraa tai ruotsinlaivalle peuhaamaan pallomereen. Niillä ei vain tarvitse, eikä voi korvata yhteistä, tavallista elämää.

Sitähän kai aikuisetkin toisiltaan toivovat, rinnallakulkemista arjessa, eikä mitään tajunnanräjäyttäviä elämyksiä jokaiseen päivään?

Äh, laatuaika. Aika riittää.

duunari2duunari3duunari4

I don’t like talking about ”quality time with kids”, because the word ”quality” makes many parents unsure, which leads to oversized actions. We don’t have to, and we can’t compensate the normal everyday life with glamorous and super-exciting things. I have noticed both at my work in kindergarten, and here at home, that kids are very happy with everyday life and routine tasks. No need for quality time. TIME is enough. 


2 kommenttia

Aspö

 

 

aspöretki2

Lauantaiaamuna nousimme laivaan Utössä, ja kiipesimme laiturille Aspössä. Ensimmäinen tunne: ei tuule! Kuin olisi tullut jonnekin sisäsaaristoon. Meillä oli edessä pienet talkoot, siivoilua ja jätepuun polttamista. Tyttö löysi ensin satamasta tietysti tämän joka lapsen Aspö-suosikin, vanhan liukumäen. Olen ollut kymmeninä kesäiltoina todistamassa, miten lapset juoksevat ihan villinä tässä liukumäessä, purkamassa veneillessä patoutunutta energiaa. Ja yleensä oheen keksitään vielä jokin hippaleikki noiden verkkotolppien ympärille.aspöretki7aspöretki6

Polttelimme isoa nuotiota koko iltapäivän. Ruoka valmistui siinä samalla. Saimmekin koko homman tehtyä kerralla, joten seuraavana päivänä ulkoilimme muuten vain. Aspön maasto on pääosin tosi vaihtelevaa ja villiä, siellä liikkuminen on aina jännää! Tähän aikaan vuodesta eivät punkitkaan häiritse. Aamupäivällä satoi lunta.aspöretki5aspöretki4

Tyttö jaksoi ihmeen sitkeästi painella pitkin lumisia polkuja. Välillä liukui pyllymäkeä alas, sitten taas ryömi ja ponnisteli ylöspäin. Eikä ollut sekuntiakaan hiljaa. (Tämä on muistaakseni jokin ihan virallinenkin kehitysvaihe: pitää sanoa ääneen kaikki mitä tekee.) ”TÄSTÄ pääsee hyvin!” oli hänen päivän lauseensa.aspöretki1

Iltapäivällä paistoi taas aurinko. Kun illalla palasimme laivalla kotiin, tuntui kuin olisimme olleet pidemmälläkin reissulla. Väsytti kivalla tavalla.

We went to Aspö -island for two days. Its terrain is wild and challenging, both for kids and adults! 


Jätä kommentti

Ja taivas on korkealla

korkea taivas1

 

Alkuperäiskansat, jotka juhlivat kaamoksen jälkeen ensimmäisiä maahan kimpoilevia auringonsäteitä lähes uskonnollisella hartaudella: I feel you!

Vaikkei täällä oikeaa kaamosta olekaan, niin kyllähän tämä valon lisääntyminen vaan tuntuu! Kun kohdalle sattuu eka pilvetön päivä viikkokausiin, tajuaa, että aurinko on vihdoin herännyt ja taivas on taas korkealla. Tämä on yksi niistä syistä, miksen ole koskaan vielä raaskinut lähteä talveksi pois Suomesta jonnekin lämpimään. Koska miltä kevättalven aurinko sitten tuntuisi?

korkea taivas2korkea taivas4korkea taivas3

The sun made a come-back! Time to celebrate!

 


Jätä kommentti

Aloittelijana

pilviverho

Aika hullua olla yhtäkkiä ihan aloittelija juoksemisessa. Olen sentään harrastanut sitä aika monta vuotta! Nyt kun oikeasti ensimmäistä kertaa paneudun kunnolla tekniikkaan, paljasjalkakenkien avulla, olen saanut lyhentää lenkkini murto-osaan aikaisemmista. Viisitoista kilsaa muuttui kahdeksi yhdessä hujauksessa.

On ihanaa huomata, että tekniikan muuttuessa juoksu rullaakin yhtäkkiä eteenpäin luonnostaan, täysin ilman mitään ponnisteluja. Askel on kevyt ja helppo. Kamalaa on se, että monet pienet lihakset ja jänteet ovat vanhan tekniikan aikana suunnilleen surkastuneet olemattomiin, eikä niiden uudelleenherättely tapahdu hetkessä. Paljasjalkajuoksu on siinä mielessä reilu kaveri, että se paljastaa heti pienimmätkin virheet ja heikkoudet – kivulla. Sitä kipua, lievääkin, on kuunneltava ja toteltava. Muuten rikkoo paikat. Pieniä lenkkejä, jumppaa, verryttelyä, lepoa, vuorotellen ja kärsivällisen hitaasti, huh – ei oo helppoa! Oikeasti paljon helpompaa olisi painaa rytinällä eteenpäin vanhalla tekniikalla, ”osata homma”, kun ei se noviisina oleminen niin kivaa aina ole, ja vähät välittää pienistä kivuista…mutta epäilenpä, että se tie ei olisi kovin kestävä. Joten kai se on vain taivuttava olemaan taas aloittelija, tässäkin taidossa. 

I’ve been running many years, and it feels very strange to be a beginner again. But with the barefoot-shoes I can concentrate on the right technique for the first time. My 15 kilometers have suddenly become 2 kilometers. It feels so weird, but at the same time I think it’s what I need to do.