loistoluoto


4 kommenttia

Rajoja ja mahdollisuuksia

puussa1

Tyttö innostui kokeilemaan, onko hän talven aikana kasvanut niin paljon, että ylettyy kiipeämään puihin, joihin ei ennen ole päässyt. Voi riemua, kun nämä kauan kaihotut kiipeilyapajat vihdoinkin avautuivat!

Olen pitänyt jonkinlaisena sääntönä sitä, että sellaisiin paikkoihin saa kiivetä, mihin itse pääsee – en nosta lasta puuhun tai kivelle. Sääntö ei tosin toimi siten, että aina saa kiivetä niin ylös, kuin pääsee…jotkin puut kun ovat sellaisia, että niissä voi edetä kuin tikkaita pitkin monien metrien korkeuteen. Mutta yleensä lasta ei tarvitse rajoittaa, vaan hän huomaa itsekin, missä kohtaa kannattaa pysähtyä. Jokin luontainen itsesuojeluvaisto kehittyy aika hyvin, kun antaa maalaisjärjen rajoissa lasten kokeilla fyysisiä ulottuvuuksiaan pienestä pitäen.

taapero5

taapero1

Luonnonympäristön läheisyys on ollut meille valtavaksi avuksi lapsen kasvaessa. Etenkin, kun lapsi on ollut vastasyntyneestä asti hyvin energinen ja liikkuva. Sellainen, joka lähti aikaisin ryömimään ja kävelemään, istui sylissä kuin jousi valmiina ponnahtamaan liikkeelle (oikeasti, uskon edelleen, että on olemassa myös lapsia, jotka nojaavat rennosti taaksepäin sylissä istuessaan, eikö olekin!?), vihasi turvavöitä, ja oli kaikkea muuta kuin sivistynyt citykaveri. Lapsi, joka kaksivuotiaana tykkäsi tulla alas sängyltä ja sohvalta pääasiassa näin:

kuperkeikka1

Mukava tyyppi ison kaupungin keskustassa? Rakennetussa ympäristössä? Ylipäätään sisätiloissa? Aina kun käänsi selkänsä, hän seisoi pöydällä tai ikkunalaudalla, kiipesi kaiteilla, säntäsi portaisiin…

…Mutta! Ulkona luonnossa oli ihanaa! Etenkin vanhemmilla! En tiedä, olisinko selvinnyt tuosta ajasta vähääkään selväjärkisenä ilman mahdollisuutta avata ovea ja päästää kaikki tuo liike-energia valloilleen jonnekin tuonne kivien, kallioiden, puiden ja varvikkojen joukkoon. Luonto antoi oikeanlaista vastusta lapselle, ja tavallaan auttoi meitä vanhempia rajojen asettamisessa. Ulkona rajat olivat luontaisia, ja lapsi osasi tulkita niitä oikein.

taapero3

Sama lapsi oli kauppakeskuksessa kuriton kakara, joka joko kiljui hikisenä rattaisiin köytettynä tai livisti jonnekin vaatekaupan näyteikkunaan. Olisihan hänet ehkä saanut hiljennettyä ja ”rauhoitettua” iPadin tai kännykän avulla rattaisiinsa… Mutta mieluummin vältimme noita ympäristöjä viimeiseen asti, ja suuntasimme pihalle. Se oli mukavampaa, helpompaa, ja tuntui myös loogisemmalta – kumpi mahtaa olla juuri tällaiselle taaperolle luontaisempi kehitystehtävä: motoristen taitojen jatkuva haastaminen ja maailman tutkiminen koko keholla, vai sivistynyt käytös kauppakeskuksessa?

taapero2

Sitäpaitsi, nykyään tämän lapsen kanssa voi jopa mennä kauppakeskukseen, jos haluaa. Vaikkei sitä taitoa ole todellakaan erityisen edistyksellisesti harjoiteltu.