Ihminen ja luonto, Lapset

Rajoja ja mahdollisuuksia

puussa1

Tyttö innostui kokeilemaan, onko hän talven aikana kasvanut niin paljon, että ylettyy kiipeämään puihin, joihin ei ennen ole päässyt. Voi riemua, kun nämä kauan kaihotut kiipeilyapajat vihdoinkin avautuivat!

Olen pitänyt jonkinlaisena sääntönä sitä, että sellaisiin paikkoihin saa kiivetä, mihin itse pääsee – en nosta lasta puuhun tai kivelle. Sääntö ei tosin toimi siten, että aina saa kiivetä niin ylös, kuin pääsee…jotkin puut kun ovat sellaisia, että niissä voi edetä kuin tikkaita pitkin monien metrien korkeuteen. Mutta yleensä lasta ei tarvitse rajoittaa, vaan hän huomaa itsekin, missä kohtaa kannattaa pysähtyä. Jokin luontainen itsesuojeluvaisto kehittyy aika hyvin, kun antaa maalaisjärjen rajoissa lasten kokeilla fyysisiä ulottuvuuksiaan pienestä pitäen.

taapero5

taapero1

Luonnonympäristön läheisyys on ollut meille valtavaksi avuksi lapsen kasvaessa. Etenkin, kun lapsi on ollut vastasyntyneestä asti hyvin energinen ja liikkuva. Sellainen, joka lähti aikaisin ryömimään ja kävelemään, istui sylissä kuin jousi valmiina ponnahtamaan liikkeelle (oikeasti, uskon edelleen, että on olemassa myös lapsia, jotka nojaavat rennosti taaksepäin sylissä istuessaan, eikö olekin!?), vihasi turvavöitä, ja oli kaikkea muuta kuin sivistynyt citykaveri. Lapsi, joka kaksivuotiaana tykkäsi tulla alas sängyltä ja sohvalta pääasiassa näin:

kuperkeikka1

Mukava tyyppi ison kaupungin keskustassa? Rakennetussa ympäristössä? Ylipäätään sisätiloissa? Aina kun käänsi selkänsä, hän seisoi pöydällä tai ikkunalaudalla, kiipesi kaiteilla, säntäsi portaisiin…

…Mutta! Ulkona luonnossa oli ihanaa! Etenkin vanhemmilla! En tiedä, olisinko selvinnyt tuosta ajasta vähääkään selväjärkisenä ilman mahdollisuutta avata ovea ja päästää kaikki tuo liike-energia valloilleen jonnekin tuonne kivien, kallioiden, puiden ja varvikkojen joukkoon. Luonto antoi oikeanlaista vastusta lapselle, ja tavallaan auttoi meitä vanhempia rajojen asettamisessa. Ulkona rajat olivat luontaisia, ja lapsi osasi tulkita niitä oikein.

taapero3

Sama lapsi oli kauppakeskuksessa kuriton kakara, joka joko kiljui hikisenä rattaisiin köytettynä tai livisti jonnekin vaatekaupan näyteikkunaan. Olisihan hänet ehkä saanut hiljennettyä ja ”rauhoitettua” iPadin tai kännykän avulla rattaisiinsa… Mutta mieluummin vältimme noita ympäristöjä viimeiseen asti, ja suuntasimme pihalle. Se oli mukavampaa, helpompaa, ja tuntui myös loogisemmalta – kumpi mahtaa olla juuri tällaiselle taaperolle luontaisempi kehitystehtävä: motoristen taitojen jatkuva haastaminen ja maailman tutkiminen koko keholla, vai sivistynyt käytös kauppakeskuksessa?

taapero2

Sitäpaitsi, nykyään tämän lapsen kanssa voi jopa mennä kauppakeskukseen, jos haluaa. Vaikkei sitä taitoa ole todellakaan erityisen edistyksellisesti harjoiteltu.

 

Mainokset

4 vastausta artikkeliin “Rajoja ja mahdollisuuksia”

  1. Heh, kauppakeskuksissa oleilun taito on aika kyseenalainen taito… vaikka… itse muistan lapsuudesta, miten vanhemmat veivät klassisiin konsertteihin ja taidenäyttelyihin, ainakin niissä oppi olemaan hiljaa paikoillaan, jonkinlaista kärsivällisyyttä… toivottavasti 😀
    Ja sitten olin myös pieni apina. Puihin kiipeily on erinomaisen terveellistä ja kasvattavaa toimintaa! Teidän pikkuisestahan voi siis tulla vaikka mikä tietokirjailija hei!

    1. Juu, eikä aikuisellakaan aina meinaa hermot kestää, jos pitää kauppakeskukseen mennä 🙂 Mutta toisinaan se on lähes pakollista jonkin asian hankkimiseksi… Mutta ihan sama juttu oli kirkkojen, konserttien, ja näyttelyiden kanssa. Tosin niitä kunnioitan sen verran, että pikkuapinaa en vienyt sellaisiin hiljaisuutta vaativiin tilaisuuksiin lainkaan (paitsi muutaman kerran ihan pakon edessä, minkä jälkeen olin itse aivan puhki) kiemurtelemaan, huutamaan ja pilaamaan toisten elämyksiä. Usein kannattaa vain odottaa, että hetki on oikea, niin kaikki loksahtaa paikoilleen kuin itsestään… Voi saada aikaan sen, että levottomasta ikiliikkujastakin tulee näyttelyistä ja konserteista nauttiva ihminen 🙂

  2. Voi apua, nyt tuli jostain muistin syövereistä vielä mieleeni, miten yhden kerran ajauduin kaksivuotiaan kanssa lasiveistosnäyttelyyn…en ymmärrä, miten päästin niin käymään…SE jos jokin oli hikistä! 😀 Kaikki veistokset olivat matalalla, ja niiden nimilappujen vieressä oli tietenkin vähintään nelinumeroiset hintalaput.

    1. Mä olen ollut vastaavassa tilanteessa mun lasten kanssa Nuutajärvellä….. Oli Oiva Toikkaa ja vaikka mitä matalilla tasoilla, ja hintalaput todellakin nelinumeroisia, saattoi jossakin olla viisikin …. ne oli sitten ehkä vähän korkeammalla, juuri sellaisella, että mina olin niille uhka selkäreppuni ja rauhallisen luonteeni kanssa…. 😉 ….

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s