Ihminen, Kevät

Kaikki hyvin

skillat

Melkein parasta maailmassa: kun joku osaa asettaa sanoja peräkkäin niin, että kaikki näyttäytyy hetken aikaa aivan selkeänä. Jukka Itkonen onnistuu siinä aika usein.

 

Kaikki hyvin

Tuuli tuulee,

puhaltaa,

pilvet lujaa liikkuu.

 

Hämähäkki

langan päässä

ketterästi kiikkuu.

 

Kaikki hyvin

kukkamaalla,

eikä syytä huoleen.

 

Pioni on kumartunut

lemmikkien puoleen.

 

(Jukka Itkonen)

 

Mainokset
Ihminen ja luonto, Kevät, Ruoka

Nokkoslettujen aika

nokkoset1

Pienet suloiset nokkoset nousevat jo maasta. Poimimme niitä reilu viikko sitten ensimmäiset maistiaiset. Tyttö sekoitti pannukakkutaikinaa sillä aikaa, kun minä ryöppäsin ja muhensin nokkoset. Vihreä pannukakku on hyvää, ja sitä syödessä voi uskotella itselleen syövänsä oikeasti jotain melkein terveellistä…! Jonain tyynenä iltana täytyy ehdottomasti paistaa myös avotulella nokkoslettuja. Pian alkaa olla oikea aika kerätä nokkosia myös kuivattavaksi, toivottavasti muistan (usein aihe palaa mieleen seuraavan kerran syksyllä). Siihen puuhaan pitää vain etukäteen asennoitua oikein, jotta välttää oman mielen järkkymisen: kovalla työllä kerätty muovikassillinen kutistuu kuivatuksen jälkeen ehkä desiksi nokkosjauhetta – aina yhtä mystinen ilmiö, minne ne katoavat?! No, onpahan arvokasta tavaraa, kun sen eteen on tehnyt niin suuren työn.

Nokkosreissulla kuvasin myös koulun pihan flower power -tunnelmat.

krookukset1

Ihminen ja luonto, Kevät, Melonta, Meri, Retket

Taikaa

sumussa

Edellinen laivamatkamme täältä mantereelle oli sumuinen. Katselin kannelta luotoja, jotka kylpivät pehmeässä pilvessä.

Muistelin yhtä melontaretkeämme, jonka teimme tarkoituksella kovassa sumussa, jotta oppisin suunnistamaan merellä kompassin avulla. Oli tyyntä, ympäristö tuntui tyhjiöltä. Välillä tuntui, kuin olisimme pyörineet ympyrää – ainoa todiste suunnan pysymisestä oli kompassin neula. Ei auttanut kuin pitää suunta ja meloa eteenpäin, ja uskoa, että seuraavan saaren ranta tulee joskus vastaan. Välillä se tulikin niin yllättäen, että keula karahti kiville. Outoon, vähän aavemaiseen tunnelmaan tottui pikkuhiljaa. Retken pelottavin hetki oli se, kun yhtäkkiä näin jotakin valtavaa tummaa edessämme. Olimme meloneet vanhan haaksirikkoutuneen proomun viereen, se kohosi vedestä korkeana ja uhkaavan näköisenä muutaman metrin päässä kajakeistamme. Jostain syystä tuli tarve jatkaa äkkiä matkaa!

En yhtään ihmettele, että vanhoissa taruissa sumu on aina jotenkin taianomainen, erityinen.