Ihminen ja luonto, Kevät, Melonta, Meri, Retket

Taikaa

sumussa

Edellinen laivamatkamme täältä mantereelle oli sumuinen. Katselin kannelta luotoja, jotka kylpivät pehmeässä pilvessä.

Muistelin yhtä melontaretkeämme, jonka teimme tarkoituksella kovassa sumussa, jotta oppisin suunnistamaan merellä kompassin avulla. Oli tyyntä, ympäristö tuntui tyhjiöltä. Välillä tuntui, kuin olisimme pyörineet ympyrää – ainoa todiste suunnan pysymisestä oli kompassin neula. Ei auttanut kuin pitää suunta ja meloa eteenpäin, ja uskoa, että seuraavan saaren ranta tulee joskus vastaan. Välillä se tulikin niin yllättäen, että keula karahti kiville. Outoon, vähän aavemaiseen tunnelmaan tottui pikkuhiljaa. Retken pelottavin hetki oli se, kun yhtäkkiä näin jotakin valtavaa tummaa edessämme. Olimme meloneet vanhan haaksirikkoutuneen proomun viereen, se kohosi vedestä korkeana ja uhkaavan näköisenä muutaman metrin päässä kajakeistamme. Jostain syystä tuli tarve jatkaa äkkiä matkaa!

En yhtään ihmettele, että vanhoissa taruissa sumu on aina jotenkin taianomainen, erityinen.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s