Ihminen, Ihminen ja luonto, Kevät, Pyöräily

Pyörällä

Kävin viikonloppuna yksin Turussa, ja sain tilaisuuden hakea vähän taas tuntumaa pyöräilyyn. Ja etenkin pyöräretkeilyvarusteisiin. Jossain vaiheessa elämääni pyörälaukkujen varustaminen on ollut yhtä arkipäiväistä, kuin käsilaukun pakkaaminen. Tavaroilla tosiaan oli aina selkeästi omat paikkansa, ja kaiken sai tarvittaessa nopeasti esille ilman ylimääräistä penkomista. On mukavaa, jos sadekuuron alkaessa saa ripeästi vedenpitävän takin ylleen, tai jos renkaanpaikkausvälineitä ottaessa ei tarvitse kiskoa laukusta esille ensin rusinoita, alusvaatteita ja makuupussia.

Viime kesäkuussa, kun lähdimme koko perheen voimin pyöräretkelle, olin aivan hukassa pakkaamisen kanssa. Näköjään senkin tuntuman voi helposti hukata parissa vuodessa… Järjestelmällisyys ei kuulu varsinaisesti suurimpiin hyveisiini, joten kevään ja kesän retkiä ajatellen on hyvä, että sain jo nyt vähän virkistää muistiani ja testailla pakkaamista. Onnistuin mielestäni ihan hyvin pitämään laukut järjestyksessä, paitsi kerran jouduin kaatamaan yhden kokonaisen ruokaostoskassin sisällön irtonaisena toiseen laukkuun, koska tarvitsin kipeästi muovipussia…

Perjantaina tuntui hullulta rullailla Saaristotietä pitkin lähes helteessä (virallisesti taisi olla 16 astetta?), ja välillä taas taluttaa pyörää pienten jäätiköiden yli. Lahdenpoukamat olivat jäässä, ja tienvierellä kukkivat ensimmäiset sinivuokot. Teki mieli kajauttaa Ronja Ryövärintyttären keväthuuto!

Mainokset
Ihminen, Ihminen ja luonto

Valintoja?

Edellisellä kaupunkireissullani muistin taas, miten kovasti inhoan aloittaa aamuni raapimalla jäätä pois auton tuulilasista. Jos minun pitäisi valita mahdollisimman ei-ylevöittävä (onko tälle jokin oma sana?) tapa aloittaa tavallinen arkipäivä, se olisi juuri tämä. Sen jälkeen istahtaisin autoon, jonka lämmitin huutaisi täysillä sellaista teennäistä lämpöä, joka jättää matkustajan kuitenkin oikeasti ihan kylmäksi. Uhh!

Ihminen tottuu monenlaisiin arkiympäristöihin. Olen asunut kaupungissakin ihan tyytyväisenä, mutta nykyään huomaan kaupungissa käydessäni, ettei minulla enää ole samanlaista tottumusta siihen ympäristöön. Väsyn helposti. Jalat väsähtävät nopeasti asfalttia pitkin kävellessä, ja autojen nastarenkaiden terävä ratina rassaa hermoja. Huomaan saman lapsistani: kotona he leikkivät helposti seitsemänkin tuntia päivässä ulkona tuulessa, eivätkä ole siitä moksiskaan. Kaupungin virikkeitä päivän ihmeteltyään he taas ovat aivan uuvuksissa.

Olen valmis tekemään erilaisia kompromisseja muilla elämänalueilla saadakseni aloittaa aamuni tuulilasin raapimisen sijaan rauhallisella kävelyllä luonnonympäristössä.