Ihminen, Kaupungissa, Kesä

Virittäytymistä

Toisinaan kaupunkiin saapuminen on shokki. Ensimmäiset tunnit haen paikkaani hälinässä. Tuntuu siltä, etten enää ymmärrä kaupungin koodistoa. Tykkäsin pienenä koululaisena niistä äidinkielen tehtävistä, joissa piti alleviivata tekstistä pääkohdat, löytää tarinan ydin. Kaupungissa en nyt osaa alleviivata mitään, en lainkaan tiedä mikä on oleellista. Onko kaukainen ambulanssin ujellus minulle oleellinen, tai kalanhaju kauppahallin takapihalla? Entä tyttö, joka kantaa sylissään vesimelonia, tai kahvilanpitäjän kohtelias hymy? Naapuripöydän tinder-treffit, jotka näyttävät työhaastattelulta? Reagoinko taidegallerian julisteeseen tai kenkäkaupan mainokseen? Huomaan, että puren takahampaitani yhteen ja hengitän vain keuhkojen yläosalla, enkä tiedä minne menisin.

Kaikki helpottaa, kun saan viritettyä itseni kaupungin taajuudelle. Etsin ankkuripaikkoja: kirjasto, lempikahvilan kuppi, tuulessa heiluvat puiden lehvästöt. Alan löytää virikeviidakosta kohtia, joille todella haluan antaa huomioni – enkä vain niitä, jotka sen varastavat. Illalla pystyn jopa nauttimaan kevyttä iloa kuplivasta jokirannasta: kellun ihmisjoukkojen naurussa ja talojen seiniin osuvissa auringonvalotäplissä.

Mainokset
Ihminen ja luonto, Kasvit, Kesä

Aamuisia mietteitä

Kävin aamukävelyllä niityllä. Siellä suovillat (vai niitty- tai tupasvillat?) olivat vielä saaneet pitää pehmeät kukkatupsunsa – monessa paikassa ne ovat jo tempautuneet viimepäivien tuulten matkaan.

Pohdiskelin taas, mahtaisivatko ihmiset kuluttaa vähemmän kaikkea turhaa, jos he oleskelisivat luonnonympäristössä enemmän. Uskon, että luonnossa oleilu täyttää jotain samanlaisia ihmisen henkisiä perustarpeita, kuin vaikkapa erilaiset taide-elämykset, johonkin yhteisöön kuuluminen, hengellinen kehitys, tai muiden ihmisten hyväksi työskentely. Niin luonto, taide kuin yhteisökin saa nykyään usein väistyä kulutuksen tieltä. Kuluttamista kaupataan keinona täyttää henkistä tyhjiötä, vaan siinä se ei tietystikään voi koskaan oikeasti onnistua. Itse koen jopa jotenkin mystisesti kuluvani itse, kun kulutan.

Kerskakulutus kukoistaa siellä, missä henkisyys vähenee. Ehkäpä homman voi siis myös kääntää toisinpäin: jos aletaan täyttää ihmisen henkisiä tarpeita, kuluttaminen vähenee kuin itsestään?

Ihminen ja luonto, Jooga, Kevät, Melonta, Pyöräily, Retket, Stand Up Paddling

Rantakallioita ja maantietä

Vietin toukokuun ulkona, enkä juuri kerennyt koneen ääreen. Tänään, kovan luoteistuulen puhaltaessa, on hyvä päivä tehdä huoltoa: ripustelen pelastusliivejä ja uikkareita naulakkoon, etsin sandaaleille pareja, ravistelen rantahiekkaa pois laukun pohjalta. Samalla saan tilaisuuden laittaa muutamia loppukevään muistoja tännekin.

Ihmeellisen tyynen toukokuun aikana heräsin useamman kerran jo ennen auringonnousua. Joskus lähdin vain melomaan ja kuuntelemaan allin laulua ja hylkeiden ulvontaa. Toisinaan suppailin jollekin luodolle tekemään joogaharjoitukseni. (On tärkeää tietää, mille luodolle voi nousta, ettei häiritse vesilintujen pesintää. Itse en liiku vedenrajasta ylemmäksi missään tähän aikaan.) Laudalla on helppoa ja kevyttä lähteä aamutuimaan liikkeelle, kun se ei vaadi paljoa valmistelua. Kajakilla meloessani käytän vielä kuivapukua, mutta laudalle hyppään tavallisissa vaatteissa. Tiedän, että jos kaadun, pääsen takaisin laudalle hyvin nopeasti. Kajakkiin kiipeämiseen tuhraantuu aina vähän enemmän sekunteja.

Kuva: Christoffer Leka

Meillä kävi myös ystäviä kylässä pariinkin otteeseen. Kävimme yhdessä – yllätys yllätys – melomassa, kuinkas muutenkaan…! Olin vaihteeksi itse kameran etupuolella!

Kuva: Christoffer Leka

Loppukuusta teimme perheen kesken pienen pyöräretken Ahvenanmaalle. Tämä oli samalla testiretki, jonka aikana kokeilimme varusteita ja uutta pyöräkokoonpanoamme. Karavaanistamme ei tainnut tulla otettua yhtään kuvaa, mutta kaikki toimi joka tapauksessa loistavasti. Telttailu tuntui lähes naurettavan helpolta viime vuoteen verrattuna: ei tarvinnut edes herätä yöllä imettämään vauvaa nihkeässä teltassa, vaan sai rauhassa posottaa sikeää unta aamuun asti. Tässä olemme Kökarissa päiväretkellä telttaleiristämme. Takana on jyrkkä ylämäki, joka vaati spontaania huilia!

Pyöräilyosuudet olivat lyhyitä, ja vietimme paljon aikaa uimarannoilla puljaamassa. Leirintäalueet ovat tällaisena vuodenaikana vielä ihan hauskoja paikkoja. Porukkaa on vähän, ja kaikkien kanssa ehtii jutella. Kökarissa tapasimme Ranskasta asti pyörillä tulleen pariskunnan, sekä mukavia hyönteistutkijoita. Parasta oli kuitenkin viettää rauhallista aikaa perheen kesken ilman, että kenelläkään oli mitään ylimääräisiä velvollisuuksia hoidettavanaan. Tuntui oikealta lomalta!