loistoluoto


1 kommentti

Inhale, exhale

Sanotaan, että ihminen voi ottaa vastaan tietyn määrän vaikutteita, minkä jälkeen täytyy saada purkaa koettua ulospäin. Kokemiseen ja tekemiseen pätee samanlainen rytmin tarve, kuin fyysiseenkin hengittämiseen: jotta homma toimisi, pitää saada vuorotellen hengittää sisään ja ulos.

Kahden kerran kokemuksella olen tullut siihen tulokseen, että vauvavuosi on yksi helkkarin pitkä sisäänhengitys. Koko ajan täytyy olla skarppina, ottaa vastaan viestejä ja vaikutteita, reagoida, olla valmiudessa. Ylitse vyöryy valtavasti omia ja muiden tunteita, uusia ja taas uusia vuorokausirytmejä, ruokailu-nukutus-pyykki-tiski-rumbaa, ja itse kunkin kehitysvaiheita. Aikaa koetun pureskeluun ja sulatteluun on äärimmäisen vähän. Tai tuleehan taukojakin välillä, yllättäen, mutta koskaan ei tiedä, milloin seuraavaksi pitää singahtaa jonnekin. Oma strategiani on ollut pysyä jatkuvassa liikkeessä, etten vain kuukahtaisi väsymyksestä kesken päivän. Rakas tuttu ylivireystila!

Nyt on kuitenkin vauvavuosi takanapäin, ja kummasti alan taas löytää oman rytmini. Se on ehkä erilainen kuin ennen, olenhan itsekin muuttunut matkan varrella, mutta se on joka tapauksessa juuri minulle sopiva! Kuinka ylelliseltä tuntuukaan syödä kun on nälkä, nukkua kun väsyttää, liikkua kun kaipaa liikettä, ja joskus, joskus, jopa ajatella jokin ajatus loppuun asti…

Mainokset


4 kommenttia

Välillä vaaleansinistä

Kevään vihreä vyöry: aurinko saa koivunlehdet loistamaan, lammashaka pursuaa tummanvihreää, maasta nouseva tuoksukin on vihreä. Elämän voimaa on joka puolella niin paljon, ettei se tunnu mahtuvan minnekään – eikä sen tietysti kuulukaan, vaan sen tehtävänä on levitä, ryöpytä, kasvaa…

Yllätyksekseni kamerastani löytyi kuitenkin rauhallisempia sävyjä. Ehkä olen tiedostamattani yrittänyt hakea tähän kiihkeään vuodenaikaan mukaan ripauksen seesteisyyttä.

 

 

 


5 kommenttia

Toukokuu, olet tervetullut!

Pesin tyttäreni toppahaalarin tänään. Kiitos vaan haalari kuluneesta seitsemästä kuukaudesta, pidettäisiinkö nyt pieni tauko? Ihan keväältä jo alkaisi tässä tuntua!

Toukokuu alkoi pienellä iltapäiväsuppailulla eteläpuolen mainingeissa. Oli jo tyyntä, mutta vanhojen maininkien jatkuva jylinä sulki minut omaan turvalliseen äänimaisemaansa. Siellä pauhun keskellä ei juuri muita ääniä kuule, mikä on aika vapauttavaa. Sain taas tosissani tasapainoilla, jotten lentäisi laudalta. Tiukimmissa paikoissa laskeuduin polviseisontaan melomaan.

Etelään kurkottavien matalien kallioiden pinta höyrysi auringon lämmössä.

 


1 kommentti

Itseironiaa

Siirsin puhelimesta vanhoja kuvia tietokoneelle. Joukossa oli kuva Lauri Viidan runosta, tulen tästä aina niin hyvälle tuulelle. Otan sen vastaan lämpimän itseironian vallassa.

Kuvia kirjojen sivuista löytyi muutenkin joukosta aika paljon…harrastaako joku muukin hyvien katkelmien kuvaamista puhelimella?


4 kommenttia

Hiljaisena hetkenä?

po%cc%88llya%cc%88a%cc%883

Olen tässä vauvavuoden kuluessa kirjoittanut jopa vähemmän, mitä etukäteen kuvittelin. Ajatuksia on paljon, mutta hiljaisia hetkiä koneen äärellä on äärimmäisen vähän. Iltaisin voin kyllä lapsia nukuttaessa viestitellä kavereille tai surffailla netissä kännykällä, mutta blogia en osaa päivittää puoliunessa makuuasennossa. Nyt kuitenkin yltiöoptimistisesti uskon, että saan taas järjestettyä itselleni kirjoitushetkiä vähän useammin. Sormet liikkuvat vielä jäykästi näppäimistöllä, mutta eivätköhän nekin hiljalleen vetreydy.

Olin tammikuussa lasten kanssa pari viikkoa Portugalissa. Mieheni lähti Norjaan pyöräilykisoihin, ja totesin, että kahden pienen lapsen kanssa on helpompi olla jossain lämpimässä sillä aikaa.  Tuntui myös tärkeältä järjestää itselle jotain hauskaa tekemistä, koska sillä tavoin osaan iloita toisenkin reissuista paremmin. Etten vain istu kotona ja katkeroidu siitä, kun itse en ole vielä lähimainkaan valmis pyöräilykoitoksiin. (Niidenkin aika tulee vielä…)

Tuoreet appelsiinit ja auringon valo olivat paratiisimaisia keskellä talvea. Huomasin myös, kuinka mainiota matkaseuraa lapset ovat. Tiesin, että reissusta ei ainakaan tule tylsä, kun tyttö jo junamatkalla kohti Helsinkiä kihisi innoissaan ”Minua niin jännittää, mahtaako se konduktööri olla dinosaurus vai ihminen.” Jossain Salon jälkeen pimeydessä näkyi rivi maantien valoja, ja se kirvoitti ihastuneen huokaisun ”Oooh, Pariisi!” Lasten seurassa kaikki on mahdollista!

Nyt täällä kotona tuulee ja lumi pöllyää!

po%cc%88llya%cc%88a%cc%880

po%cc%88llya%cc%88a%cc%882


2 kommenttia

Tuulirajaa hätyyttelemässä

Toissapäivänä. Pohdin hetken lähdenkö suppailemaan, koska on sumua ja tuulee lännestä 10-12 m/s. Aallokko ei ole yleensä ongelma, mutta tuuli voi aiheuttaa hankaluuksia. Päätän lähteä, koska haluan totuttautua moniin erilaisiin olosuhteisiin laudan kanssa, enkä kuitenkaan koe tätä säätä liian vaaralliseksi.

Lauta lähtee satamasta vauhdilla. Menen suunnitelmani mukaan käymään ensin Ormskärin laguunissa. Sen kapealla suulla on niin kova virtaus, että lauta kiitää kohisten eteenpäin, vaikken melo lainkaan. Laguunin suojissa näkyy kauniita, paksuja jäälauttoja. Totean hyvin pian, etten lähde puskemaan takaisin vastatuuleen, vaan otan laudan kainalooni ja kannan sen saaren pohjoispuolelle. Jossain vaiheessa katajikossa rämpiessäni mielessäni käy, että kumpikohan olisi oikeasti ollut voimia säästävämpi vaihtoehto… Laitan pohjoisrannalla miehelleni varmuuden vuoksi viestin muuttuneesta reitistäni: tuuli on niin kova, että keskitän kaikki melontavoimani nyt kotiinpääsyyn.

Hullunkurista, menetän tasapainoni reissun ainoalla suojaisella osuudella, Ormskärin itäpuolella. Molskahdan veteen, mutta kuivapuku pitää kuivana, ja lauta on onneksi kiinni jalassani remmillä, joten sekään ei pääse karkuun. Tätä olen harjoitellut, ja olen liioittelematta kymmenen sekunnin kuluessa takaisin laudan päällä seisomassa.

Ormskäristä on Utöhön vain muutaman sadan metrin matka. Tuuli pääsee kuitenkin puhaltamaan niin rajusti satamalahden yli, että ajaudun aivan liikaa itään. Ei auta, vaikka kuinka rehkin. Nousen maihin pienelle ”Vilkkusaarelle”, koska ymmärrän, että nyt on pakko miettiä. Vilkkusaaren rannasta kotiin on oikeasti kivenheiton matka, mutta jos tuuli työntää minua siinä edelleen yhtä rajusti sivulle, on vastassa vain avomeri. Kaivan puhelimen esiin, tuuli tempaisee sitä suojaavan  minigrip-pussin mukaansa. Näprään kosteilla sormilla kosketusnäyttöä hetken, ennen kuin puhelin suostuu yhteistyöhön ja saan soitettua miehelleni. Haluan varmuuden vuoksi kertoa missä olen. Jonkun on hyvä tietää.

Kahlaan laudan kanssa niin pitkälle ylös tuuleen, kuin pääsen. Sitten hyppään kyytiin, ja melon rivakasti kotisaaren rantaan. Kädet tärisevät ponnistuksesta.

Kantaessani lautaa kotiin totean, että tämä oli opettavainen reissu. Olin selvästikin osaamiseni rajoilla. Tästä kovempaan tuuleen ei kannata vielä lähteä yksin. Reittisuunnitelmien tekoa täytyy vielä harjoitella. Tällaisissa olosuhteissa pitää jo olla mukana vesitiiviissä säkissä ruokaa ja vaihtovaatetta. Tarvitsen puhelimelleni vedenkestävän suojapussin. Siihen olen tyytyväinen, että pystyin toimimaan järkevästi ja pysäyttämään tilanteen, kun se alkoi käydä hankalaksi.

Monet turvallisuuteen liittyvät puutteet tulevat esille vasta, kun hakeutuu vähän vaikeampiin olosuhteisiin. Rajoja on hyvä välillä hätyytellä, kunhan ei ota tyhmiä riskejä.