loistoluoto


2 kommenttia

Tuulirajaa hätyyttelemässä

Toissapäivänä. Pohdin hetken lähdenkö suppailemaan, koska on sumua ja tuulee lännestä 10-12 m/s. Aallokko ei ole yleensä ongelma, mutta tuuli voi aiheuttaa hankaluuksia. Päätän lähteä, koska haluan totuttautua moniin erilaisiin olosuhteisiin laudan kanssa, enkä kuitenkaan koe tätä säätä liian vaaralliseksi.

Lauta lähtee satamasta vauhdilla. Menen suunnitelmani mukaan käymään ensin Ormskärin laguunissa. Sen kapealla suulla on niin kova virtaus, että lauta kiitää kohisten eteenpäin, vaikken melo lainkaan. Laguunin suojissa näkyy kauniita, paksuja jäälauttoja. Totean hyvin pian, etten lähde puskemaan takaisin vastatuuleen, vaan otan laudan kainalooni ja kannan sen saaren pohjoispuolelle. Jossain vaiheessa katajikossa rämpiessäni mielessäni käy, että kumpikohan olisi oikeasti ollut voimia säästävämpi vaihtoehto… Laitan pohjoisrannalla miehelleni varmuuden vuoksi viestin muuttuneesta reitistäni: tuuli on niin kova, että keskitän kaikki melontavoimani nyt kotiinpääsyyn.

Hullunkurista, menetän tasapainoni reissun ainoalla suojaisella osuudella, Ormskärin itäpuolella. Molskahdan veteen, mutta kuivapuku pitää kuivana, ja lauta on onneksi kiinni jalassani remmillä, joten sekään ei pääse karkuun. Tätä olen harjoitellut, ja olen liioittelematta kymmenen sekunnin kuluessa takaisin laudan päällä seisomassa.

Ormskäristä on Utöhön vain muutaman sadan metrin matka. Tuuli pääsee kuitenkin puhaltamaan niin rajusti satamalahden yli, että ajaudun aivan liikaa itään. Ei auta, vaikka kuinka rehkin. Nousen maihin pienelle ”Vilkkusaarelle”, koska ymmärrän, että nyt on pakko miettiä. Vilkkusaaren rannasta kotiin on oikeasti kivenheiton matka, mutta jos tuuli työntää minua siinä edelleen yhtä rajusti sivulle, on vastassa vain avomeri. Kaivan puhelimen esiin, tuuli tempaisee sitä suojaavan  minigrip-pussin mukaansa. Näprään kosteilla sormilla kosketusnäyttöä hetken, ennen kuin puhelin suostuu yhteistyöhön ja saan soitettua miehelleni. Haluan varmuuden vuoksi kertoa missä olen. Jonkun on hyvä tietää.

Kahlaan laudan kanssa niin pitkälle ylös tuuleen, kuin pääsen. Sitten hyppään kyytiin, ja melon rivakasti kotisaaren rantaan. Kädet tärisevät ponnistuksesta.

Kantaessani lautaa kotiin totean, että tämä oli opettavainen reissu. Olin selvästikin osaamiseni rajoilla. Tästä kovempaan tuuleen ei kannata vielä lähteä yksin. Reittisuunnitelmien tekoa täytyy vielä harjoitella. Tällaisissa olosuhteissa pitää jo olla mukana vesitiiviissä säkissä ruokaa ja vaihtovaatetta. Tarvitsen puhelimelleni vedenkestävän suojapussin. Siihen olen tyytyväinen, että pystyin toimimaan järkevästi ja pysäyttämään tilanteen, kun se alkoi käydä hankalaksi.

Monet turvallisuuteen liittyvät puutteet tulevat esille vasta, kun hakeutuu vähän vaikeampiin olosuhteisiin. Rajoja on hyvä välillä hätyytellä, kunhan ei ota tyhmiä riskejä.


2 kommenttia

Retkikuume

Viimeisten viiden vuoden sisällä pidemmän pyöräretken suunnittelu on johtanut meillä 100% todennäköisyydellä perheenlisäykseen. Millä mekanismilla tämä toimii, sen tietävät kaiketi vain universumin näkymättömät voimat… Mutta joka tapauksessa pitkät retket ovat jääneet tekemättä.

Toisaalta vauvan hoidossa ja pyöräretkeilyssä on paljon yhteisiä piirteitä: päivät ovat täynnä puuhaa, koko ajan on nälkä ja jano, mikään ei mene ihan suunnitelmien mukaan, mutta menee kuitenkin, jossakin hallitun kaaoksen tilassa. Iltaisin on ihan puhki. Vaikka välillä on vähän rankkaa, tuntuu kaikki kuitenkin mielekkäältä, ja maailma on täynnä rakkautta.

Nyt alan kuitenkin jo tosissani kaivata pyörän selkään pidemmäksi ajaksi. En vain tiedä toteutuksesta: pitääkö alkaa suunnitella vauvaa, niin tulee pyöräretki? Tosin ei ole takuita siitä, että universumi toimii käänteispsykologian voimin… Ehkäpä vain hiljaksiin laitamme kaiken valmiiksi, ja sopivan hetken tullen hyppäämme pyörien päälle? Houkutteleva ajatus!

Kuvituskuvana lintuleija. Tuolla pilvissä niinkuin retkihaaveetkin!

leija


3 kommenttia

Taivaslaulu

rauhala

Aloitin tämän lukuvuoden (ja puhun nyt kirjojen lukemisesta, en koulunkäynnistä) ihan hitonmoisen hyvällä kirjalla. Sattumalta (taas!) kirjaston palautushyllyltä löytynyt Pauliina Rauhalan Taivaslaulu oli niin täyttä tavaraa, että heikotti! Kieli oli yllättävää, välillä ihan rauhallista, toisinaan runollista ja rajua. Miten joku osaa asettaa sanansa sillä tavoin?

Tarina itsessään on mielenkiintoinen ja hurjakin kuvaus lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin tasapainoilusta uskon, lahkon, muun maailman ja oman minuuden välillä. Kirjassa on monia tasoja, minä pohdin lukiessani eritysesti naisen asemaa niin lestadiolaisyhteisöissä kuin muuallakin maailmassa, sekä vallankäytön mekanismeja yleensä. Olen sattumalta lukenut nyt kolme vähän samoja teemoja käsittelevää kirjaa putkeen: tätä kirjaa ennen luin Markku Karpion Tie auki taivasta myöten, sekä Anne Leinosen Ilottomien ihmisten kylä (molemmat ovat myöskin loistavia, suosittelen ehdottomasti!).

Kirjoitin muistikirjaani ennätysmäärän sitaatteja. Monessa kohdassa ajattelin, että tuo voisi olla minun kirjoittamaani, mikäli siis osaisin kirjoittaa noin hienosti.

”Tämä maailma rakastaa sarjakuvahahmoiksi jalostettuja sukupuolia, erityisen miehiä ja erityisen naisia, jotka heijastelevat toistensa kiillotetuilta pinnoilta vain itseään. Minä rakastan kohtuullisia miehiä ja kohtuullisia naisia, jotka ymmärtävät luonnon ihmisessä ja ihmisen luonnossa. Rakastan pitkospuilla vieretysten käveleviä tuulipukumiehiä ja -naisia. Rakastan tunturissa perätysten hiihtäviä reppuselkämiehiä ja -naisia. Rakastan työnteossa jäntevöityneitä laihoja miehenkehoja, rakastan äitiyden pehmentämiä naisenvartaloja.” (Pauliina Rauhala, Taivaslaulu)

I read a damn good book – that’s a great start for this year!


Jätä kommentti

Kartta

roadmap

Roadmap

Jotka tulevat suorinta tietä
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella,
outoja hedelmiä hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä
et löydä perille.

-Tommy Tabermann


Jätä kommentti

Vieras

ruoho3

Juuri kun ruoho kasvaa mehevän vihreänä, kun löydän maasta vaaleansinisen munankuoren, kun linnut tonkivat touhukkaina ruokaa poikasilleen, silloin yhteisössä yksi ihminen menettää omaisensa, ihan oudolla hetkellä ja väärään aikaan. Onko edes olemassa kuolemaa sopivalla hetkellä, en tiedä. Mutta joskus se tuntuu…erityisen epäsopivalta.ruoho1

Luin jännän pohdinnan: sikiöllä ei ole tästä maailmasta muuta kuin epämääräisiä aavistuksia, ennen kuin joutuu jättämään elämänsä kohdussa ja syntymään tänne. Minneköhän me täältä jatkamme?ruoho2

Kaikessa tässä hauraudessa on samalla niin paljon voimaa. Voiko kuolemaan valmistautua muuten, kuin ottamalla vastaan jokaisen päivän ja jokaisen eläväisen juuri niin suurena lahjana, kuin ne oikeasti ovatkin?

Beginnings and ends at the same time, how weird is life.


4 kommenttia

Floppi

juoksu2

Sen sijaan, että aina hehkuttaisin juoksemista, ajattelin kirjoittaa yhdestä epäonnistuneemmasta urheilulajikokeilusta. Olen harrastanut ja kokeillut monenlaista liikuntaa. Peruslajit uinti, juoksu ja pyöräily ovat kulkeneet mukana pisimpään. Yläasteen ajan ratsastin useita kertoja viikossa, lukioikäisenä olin timmi kuntosalikinkku, parikymppisenä joogasin ja tanssin. Hassuin hairahdukseni ja samalla suurin floppini ikinä on GOLF. Näin jälkeenpäin on vaikea käsittää, millaisessa mielenhäiriössä olen ollut, kun olen golfin peruskurssille ilmoittautunut. Niin kuitenkin kävi, ja – vielä nolompaa – omistin hetken aikaa jopa golfbägin. Vaaleanpunaisen golfbägin.

”Se on niin hyvää liikuntaa, tulee käveltyä uskomattoman pitkiä matkoja, ja keskittyminen tekee hyvää.” Ihan oikeasti…en ole vielä maan päältä löytänyt ainuttakaan yhtä tylsää lajia. Hidasta tallustelua pitkin valmiiksi tasoitettua vihreää aavikkoa, silloin tällöin lyönti, josta kuulemma pitäisi tulla huippufiilis…hohhoijaa…zzzzz….

Liikkuminen voi parhaimmillaan olla voimakasta ja luovaa itseilmaisua, joka samalla yhdistää taianomaisella tavalla kaikista eri maailmankolkista ja taustoista tulevia ihmisiä. No, ei golf, minulle ainakaan. Jo pukukoodit ja pokkurointietiketti estävät fiilistelyn. Ne myös rajaavat valmiiksi sen, ketkä harrastukseen voivat ryhtyä. Olen muuten ihan varma, että golfin ”viehätyksestä” suuri osa piilee sen snobimeiningissä. Ihan totta, käsi sydämellä, golfaajat: olisitko koskaan lähtenyt griinille, jos se olisi ilmaista, siellä olisi jengiä kaikista yhteiskuntaluokista, ja homma olisi kaikkien perusjannujen puuhaa? (Heh, en kyllä tiedä mikä todennäköisyys on että tätä blogia lukee yksikään golfin pelaaja, ainakaan tämän jälkeen? ) Olisiko taapertelu nurmella ja ne mahtavat swingit todella niin upeita urheilukokemuksia, mikäli julkkikset ja rikkaat pitäisivät koko lajia ihan typeränä ja naurettavana?

Minulta taisi tosiaan jäädä tämän lajin sydän tavoittamatta! Sen sijaan voin juosta. Noniin, nyt sitten kuitenkin hehkutan juoksua, mutta… Siinäkin tulee liikuttua pitkiä matkoja ja keskityttyä. Ympäristöä ei tarvitse ollenkaan muokata juoksijoita varten, vaan juoksijat saavat sovittaa itsensä luontoon ja säähän. Ei metsien kaatamista, monimuotoisuuden tuhoamista nurmikoiden istuttamisella, makean veden tuhlaamista… Juoksemaan voi ryhtyä ilman ainuttakaan erityisvarustetta (edes lenkkareita, kuten olen nyttemmin huomannut). Lenkkimaastot alkavat kotiovelta. Harrastajien kirjo on ihan valtava, ja kaikki voivat liikkua yhdessä: nuoret, vanhukset, rikkaat, köyhät, mustat, valkoiset, keltaiset, pitkät, lyhyet, isot, pienet, miehet ja naiset… Ja mitä pidempiin matkoihin mennään, sitä vähemmän vaikuttavat mitkään ulkoiset tekijät. Ultramatkoilla naiset ja miehet ovat usein yhtä nopeita, ja viisikymppinen voi helposti voittaa kaksikymppisen. Kaikki juoksijat ovat ihan erilaisia, mutta kokemus on yhteinen. Ja vain sillä on väliä.

Kuvituksena harjoitusmaastoa.

juoksu1

I’m comparing my biggest sport-flop golf to my all-time favorite, running. Well, it’s easy to find many differences between these two… One of them collects together people from all kinds of backgrounds, is  easy to start without any equipment, doesn’t  require any special areas, and so on….the other one is…almost opposite.


2 kommenttia

Villi vaellus

Sain tuurilla käsiini kirjaston palautushyllystä Cheryl Strayedin teoksen Villi vaellus. Onneksi! Se kuuluu niihin harvoihin kirjoihin, jonka voisin kuvitella ostavani ihan omaksi. Useinmiten yksi lukukerta per kirja riittää, mutta joidenkin kirjojen maailmaan ja tunnelmaan tahdon upota uudelleen ja uudelleen.

cheryl1

Omaelämäkerrallinen kirja kertoo Cherylin vaelluksesta Pacific Crest Traililla, vaellusreitillä joka ylettyy Meksikosta Kanadaan. Huomaa hyvin, että kirjoittaja on todellakin itse kokenut kuvailemansa retken, niin aitona sen yksityiskohdat välittyvät lukijalle. Tiedän tarkalleen mitä Cheryl takoittaa, kun hän puhuu vaeltamisen muuttumisesta (ihanan ja kamalan) monotoniseksi, päivien mittaan kertyvän energiavelan aiheuttamasta ikuisesta nälästä, tai siitä, kun on vain jatkettava eteenpäin kun muuta ei voi. Väitän, että kaikissa pidempikestoisissa retkissä tulevat nuo samat ilmiöt vastaan, oltiin sitten liikkeellä kävellen, pyörällä, kajakilla, tai jollain muulla.

Muistan, kuinka pyöräreissulla haaveilin kaikki satulallani vietetyt iltapäivät erilaisista juusto- ja suklaakakuista mitä söisin kotiin päästyäni. Kerran taas kajakkiretkellä olisi tehnyt mieli luovuttaa ja lopettaa melominen merikipeyden vuoksi, mutta keskellä avointa, tuulista selkää oli vain pakko puskea eteenpäin tärisevin käsin. Koko päivän jatkunut päänsärky, uuvuttava sivuaallokko ja aina vain kauemmaksi pakeneva määränpää saivat minut hulluuden partaalle! Rantaan pääseminen sen päivän iltana oli paratiisimainen kokemus: päänsärky, pahoinvointi ja heikkous päästivät otteestaan, löytyi täydellinen telttapaikka ajuruoholta tuoksuvan saaren sopukoista, sirkat sirittivät pimeässä kesäyössä, ja ruoka – taas se ruoka – oli taivaallista. Mielessä jyskytti vain ”Mä tein sen kuitenkin!” Siinä ihan tarpeeksi suuri syy lähteä retkelle uudestaan ja taas uudestaan.

Villi vaellus ei ole vain vaelluskirja, pikemminkin se on paljas ja rohkaiseva kasvukertomus. Lue tämä kirja, jos sinulla on (minkälainen tahansa) suhde luonnossa liikkumiseen, tai jos olet koskaan ollut pulassa.

I read a book by Cheryl Strayed, ”Wild. From Lost to Found on The Pacific Crest Trail”. I really understand what she means when she tells about all the problems and beautiful moments during her hike (and life). If you have any kind of relationship to traveling outdoors, or if you have ever had any problems – read it!