Ihminen, Kaupungissa, Kesä

Virittäytymistä

Toisinaan kaupunkiin saapuminen on shokki. Ensimmäiset tunnit haen paikkaani hälinässä. Tuntuu siltä, etten enää ymmärrä kaupungin koodistoa. Tykkäsin pienenä koululaisena niistä äidinkielen tehtävistä, joissa piti alleviivata tekstistä pääkohdat, löytää tarinan ydin. Kaupungissa en nyt osaa alleviivata mitään, en lainkaan tiedä mikä on oleellista. Onko kaukainen ambulanssin ujellus minulle oleellinen, tai kalanhaju kauppahallin takapihalla? Entä tyttö, joka kantaa sylissään vesimelonia, tai kahvilanpitäjän kohtelias hymy? Naapuripöydän tinder-treffit, jotka näyttävät työhaastattelulta? Reagoinko taidegallerian julisteeseen tai kenkäkaupan mainokseen? Huomaan, että puren takahampaitani yhteen ja hengitän vain keuhkojen yläosalla, enkä tiedä minne menisin.

Kaikki helpottaa, kun saan viritettyä itseni kaupungin taajuudelle. Etsin ankkuripaikkoja: kirjasto, lempikahvilan kuppi, tuulessa heiluvat puiden lehvästöt. Alan löytää virikeviidakosta kohtia, joille todella haluan antaa huomioni – enkä vain niitä, jotka sen varastavat. Illalla pystyn jopa nauttimaan kevyttä iloa kuplivasta jokirannasta: kellun ihmisjoukkojen naurussa ja talojen seiniin osuvissa auringonvalotäplissä.

Mainokset
Ihminen, Jooga, Kevät

Keskilinjalla

Juoksuharrastukseni on ollut tauolla pitempään kuin koskaan. Kuopuksen syntymän jälkeen olen heittänyt vain muutaman pienen lenkin. Kaksi raskautta ja kaksi pitkähköä imetysrupeamaa tuntuvat aiheuttaneen sellaisia muutoksia etenkin alaselän ja lonkkien alueella, etten ole vielä voinut varmoin askelin pinkoa eteenpäin. Jokin oleellinen kannatus ja iskunvaimennus on puuttunut lähes kokonaan.

Alaselän ongelmien vuoksi aloin tehdä joogaharjoituksia säännöllisesti reilu vuosi sitten. Kesällä innostuin hipsimään aamuvarhaisella rantakalliolle joogailemaan, ja pian huomasin laittavani kellon soimaan aina seuraavaksikin aamuksi. Sillä tiellä olen nyt. Olen iloinen siitä, että reistaileva alaselkäni johdatti minut joogan maailmaan.

Tänä keväänä yksinkertaiset seisomatasapainot ovat tuntuneet erityisen tärkeiltä. Sain hyvän ohjeen lähestyä niitä siltä kannalta, että yritän niiden avulla vahvistaa (pystysuoraa) keskilinjaani. Pidän oman keskilinjani vakaana, ja haastan sitä sopivasti esimerkiksi nostamalla toista jalkaa eteen/taakse/sivulle, asanasta riippuen. Samalla tavoin yritän pitää henkisen keskilinjani vahvana. Aina sitä joku tai jokin koettaa horjuttaa, mutta voin silti seistä vakaana tai ainakin palata takaisin rakkauden ja valon täyttämään ytimeen. Jälkeenpäin voin sitten oman elämäni paulocoelhona kiittää mielessäni horjuttajaa siitä, että se teki valosta jälleen vahvempaa.

Ihminen, Ihminen ja luonto, Kevät, Pyöräily

Pyörällä

Kävin viikonloppuna yksin Turussa, ja sain tilaisuuden hakea vähän taas tuntumaa pyöräilyyn. Ja etenkin pyöräretkeilyvarusteisiin. Jossain vaiheessa elämääni pyörälaukkujen varustaminen on ollut yhtä arkipäiväistä, kuin käsilaukun pakkaaminen. Tavaroilla tosiaan oli aina selkeästi omat paikkansa, ja kaiken sai tarvittaessa nopeasti esille ilman ylimääräistä penkomista. On mukavaa, jos sadekuuron alkaessa saa ripeästi vedenpitävän takin ylleen, tai jos renkaanpaikkausvälineitä ottaessa ei tarvitse kiskoa laukusta esille ensin rusinoita, alusvaatteita ja makuupussia.

Viime kesäkuussa, kun lähdimme koko perheen voimin pyöräretkelle, olin aivan hukassa pakkaamisen kanssa. Näköjään senkin tuntuman voi helposti hukata parissa vuodessa… Järjestelmällisyys ei kuulu varsinaisesti suurimpiin hyveisiini, joten kevään ja kesän retkiä ajatellen on hyvä, että sain jo nyt vähän virkistää muistiani ja testailla pakkaamista. Onnistuin mielestäni ihan hyvin pitämään laukut järjestyksessä, paitsi kerran jouduin kaatamaan yhden kokonaisen ruokaostoskassin sisällön irtonaisena toiseen laukkuun, koska tarvitsin kipeästi muovipussia…

Perjantaina tuntui hullulta rullailla Saaristotietä pitkin lähes helteessä (virallisesti taisi olla 16 astetta?), ja välillä taas taluttaa pyörää pienten jäätiköiden yli. Lahdenpoukamat olivat jäässä, ja tienvierellä kukkivat ensimmäiset sinivuokot. Teki mieli kajauttaa Ronja Ryövärintyttären keväthuuto!

Ihminen, Ihminen ja luonto

Valintoja?

Edellisellä kaupunkireissullani muistin taas, miten kovasti inhoan aloittaa aamuni raapimalla jäätä pois auton tuulilasista. Jos minun pitäisi valita mahdollisimman ei-ylevöittävä (onko tälle jokin oma sana?) tapa aloittaa tavallinen arkipäivä, se olisi juuri tämä. Sen jälkeen istahtaisin autoon, jonka lämmitin huutaisi täysillä sellaista teennäistä lämpöä, joka jättää matkustajan kuitenkin oikeasti ihan kylmäksi. Uhh!

Ihminen tottuu monenlaisiin arkiympäristöihin. Olen asunut kaupungissakin ihan tyytyväisenä, mutta nykyään huomaan kaupungissa käydessäni, ettei minulla enää ole samanlaista tottumusta siihen ympäristöön. Väsyn helposti. Jalat väsähtävät nopeasti asfalttia pitkin kävellessä, ja autojen nastarenkaiden terävä ratina rassaa hermoja. Huomaan saman lapsistani: kotona he leikkivät helposti seitsemänkin tuntia päivässä ulkona tuulessa, eivätkä ole siitä moksiskaan. Kaupungin virikkeitä päivän ihmeteltyään he taas ovat aivan uuvuksissa.

Olen valmis tekemään erilaisia kompromisseja muilla elämänalueilla saadakseni aloittaa aamuni tuulilasin raapimisen sijaan rauhallisella kävelyllä luonnonympäristössä.

Ihminen, Ihminen ja luonto, Talvi

Elävä teos

Ulkona on ollut nyt esillä alati muuttuva jäinen taidenäyttely. Tuulet liikuttavat jäälauttoja, ja rakentavat niistä joka päivä uudenlaisia muodostelmia. Päivällä aurinko sulattaa, yöllä pakkanen jäädyttää. Tänään, kesäajan alkaessa, puhaltaa leppoisa länsituuli, ja horisontti alkaa olla joka suunnassa jäätön.

Ihminen, Ihminen ja luonto, Sää, Talvi

Kevään häivähdys

Viikonloppu lupaili jo kevättä. Lauantaina sumu pehmensi maisemaa. Yhdessä lumen kanssa se loi epätodellisen valkeansuhruisen maailman.

Sunnuntaina taas aurinko paistoi niin, että kalliolla tarkeni istuskella katselemassa joutsenia. Niitä on tullut tänne avoveden houkuttelemana. Laskin yhdestä kohdasta kuusikymmentä joutsenta. Myös ainakin telkkiä ja koskeloita on saapunut valtavina, kohisevina parvina. Eräs lintuharrastaja laski Utön eteläpuolelta muutamia tuhansia vesilintuja viikonloppuna.

Jääpeite hajoili sinivalkoiseksi mosaiikiksi.

Tänään aamulla näin, miten neljä töyhtöhyyppää lenteli jalkapallokentän yläpuolella, kevättä siivissään.

Ihminen, Ihminen ja luonto, Lapset, Sää, Talvi

Jäätalvi, sittenkin!

Enpä olisi vielä alkutalvesta osannut kuvitella, että pääsemme tänä vuonna meren jäälle luistelemaan! Pari viikkoa sitten jopa täällä ulkosaaristossa alkoivat poukamat jäätyä, ja sen jälkeen olemmekin kulkeneet innolla paikoissa, joita viimeksi olemme tutkineet kanootista käsin.

Luontoliikunta on hienoa! Luonnossa liike syntyy jotenkin ihmeen vapaasti, ja taidot karttuvat kaiken muun touhun ohessa ihan itsestään.

Luisteleminen on vasta-alkajalle yleensä aika jännittävää, mutta kun huomio kiinnittyy kaikkeen muuhun kuin pystyssä pysymiseen, ei paljon edes ehdi arkailla. Välillä maataan jäällä, istutaan juttelemaan, leikitään poliisia, tai kuljetellaan irtonaisia jäälohkareita. Sitten taas avara lakeus villitsee potkimaan vauhtia niin kovaa, että kyyneleet nousevat silmiin.

Pikkutyypit ovat kulkeneet mukana pulkassa. He ovat päässeet laskemaan jalkansa näille luodoille ihan ensimmäistä kertaa.

Kesällä näissä altaissa uidaan, mutta nyt luistellaan!

P.S. Toivon kovasti, että kaikki jäillä liikkujat ottaisivat turvallisuuden tosissaan. Jokaisella pitäisi olla mukana oikeanlaiset varusteet, joiden käyttöä on harjoitellut. Repun pohjalla tai taskussa lojuvat naskalit eivät pelasta avannosta. En myöskään lähtisi jäälle sen perusteella, että olen nähnyt jonkun kulkevan siellä aikaisemmin – enhän hyppäisi ajotaidottoman autokuskinkaan kyytiin. Hyvällä onnella siitä ehkä selviää hengissä, huonolla ei. Mutta jäällä liikkuminen on ihanaa, kunhan sen tekee turvallisesti!