Ihminen, Ihminen ja luonto, Kevät, Pyöräily

Pyörällä

Kävin viikonloppuna yksin Turussa, ja sain tilaisuuden hakea vähän taas tuntumaa pyöräilyyn. Ja etenkin pyöräretkeilyvarusteisiin. Jossain vaiheessa elämääni pyörälaukkujen varustaminen on ollut yhtä arkipäiväistä, kuin käsilaukun pakkaaminen. Tavaroilla tosiaan oli aina selkeästi omat paikkansa, ja kaiken sai tarvittaessa nopeasti esille ilman ylimääräistä penkomista. On mukavaa, jos sadekuuron alkaessa saa ripeästi vedenpitävän takin ylleen, tai jos renkaanpaikkausvälineitä ottaessa ei tarvitse kiskoa laukusta esille ensin rusinoita, alusvaatteita ja makuupussia.

Viime kesäkuussa, kun lähdimme koko perheen voimin pyöräretkelle, olin aivan hukassa pakkaamisen kanssa. Näköjään senkin tuntuman voi helposti hukata parissa vuodessa… Järjestelmällisyys ei kuulu varsinaisesti suurimpiin hyveisiini, joten kevään ja kesän retkiä ajatellen on hyvä, että sain jo nyt vähän virkistää muistiani ja testailla pakkaamista. Onnistuin mielestäni ihan hyvin pitämään laukut järjestyksessä, paitsi kerran jouduin kaatamaan yhden kokonaisen ruokaostoskassin sisällön irtonaisena toiseen laukkuun, koska tarvitsin kipeästi muovipussia…

Perjantaina tuntui hullulta rullailla Saaristotietä pitkin lähes helteessä (virallisesti taisi olla 16 astetta?), ja välillä taas taluttaa pyörää pienten jäätiköiden yli. Lahdenpoukamat olivat jäässä, ja tienvierellä kukkivat ensimmäiset sinivuokot. Teki mieli kajauttaa Ronja Ryövärintyttären keväthuuto!

Mainokset
Ihminen, Ihminen ja luonto

Valintoja?

Edellisellä kaupunkireissullani muistin taas, miten kovasti inhoan aloittaa aamuni raapimalla jäätä pois auton tuulilasista. Jos minun pitäisi valita mahdollisimman ei-ylevöittävä (onko tälle jokin oma sana?) tapa aloittaa tavallinen arkipäivä, se olisi juuri tämä. Sen jälkeen istahtaisin autoon, jonka lämmitin huutaisi täysillä sellaista teennäistä lämpöä, joka jättää matkustajan kuitenkin oikeasti ihan kylmäksi. Uhh!

Ihminen tottuu monenlaisiin arkiympäristöihin. Olen asunut kaupungissakin ihan tyytyväisenä, mutta nykyään huomaan kaupungissa käydessäni, ettei minulla enää ole samanlaista tottumusta siihen ympäristöön. Väsyn helposti. Jalat väsähtävät nopeasti asfalttia pitkin kävellessä, ja autojen nastarenkaiden terävä ratina rassaa hermoja. Huomaan saman lapsistani: kotona he leikkivät helposti seitsemänkin tuntia päivässä ulkona tuulessa, eivätkä ole siitä moksiskaan. Kaupungin virikkeitä päivän ihmeteltyään he taas ovat aivan uuvuksissa.

Olen valmis tekemään erilaisia kompromisseja muilla elämänalueilla saadakseni aloittaa aamuni tuulilasin raapimisen sijaan rauhallisella kävelyllä luonnonympäristössä.

Ihminen, Ihminen ja luonto, Talvi

Elävä teos

Ulkona on ollut nyt esillä alati muuttuva jäinen taidenäyttely. Tuulet liikuttavat jäälauttoja, ja rakentavat niistä joka päivä uudenlaisia muodostelmia. Päivällä aurinko sulattaa, yöllä pakkanen jäädyttää. Tänään, kesäajan alkaessa, puhaltaa leppoisa länsituuli, ja horisontti alkaa olla joka suunnassa jäätön.

Ihminen, Ihminen ja luonto, Sää, Talvi

Kevään häivähdys

Viikonloppu lupaili jo kevättä. Lauantaina sumu pehmensi maisemaa. Yhdessä lumen kanssa se loi epätodellisen valkeansuhruisen maailman.

Sunnuntaina taas aurinko paistoi niin, että kalliolla tarkeni istuskella katselemassa joutsenia. Niitä on tullut tänne avoveden houkuttelemana. Laskin yhdestä kohdasta kuusikymmentä joutsenta. Myös ainakin telkkiä ja koskeloita on saapunut valtavina, kohisevina parvina. Eräs lintuharrastaja laski Utön eteläpuolelta muutamia tuhansia vesilintuja viikonloppuna.

Jääpeite hajoili sinivalkoiseksi mosaiikiksi.

Tänään aamulla näin, miten neljä töyhtöhyyppää lenteli jalkapallokentän yläpuolella, kevättä siivissään.

Ihminen, Ihminen ja luonto, Lapset, Sää, Talvi

Jäätalvi, sittenkin!

Enpä olisi vielä alkutalvesta osannut kuvitella, että pääsemme tänä vuonna meren jäälle luistelemaan! Pari viikkoa sitten jopa täällä ulkosaaristossa alkoivat poukamat jäätyä, ja sen jälkeen olemmekin kulkeneet innolla paikoissa, joita viimeksi olemme tutkineet kanootista käsin.

Luontoliikunta on hienoa! Luonnossa liike syntyy jotenkin ihmeen vapaasti, ja taidot karttuvat kaiken muun touhun ohessa ihan itsestään.

Luisteleminen on vasta-alkajalle yleensä aika jännittävää, mutta kun huomio kiinnittyy kaikkeen muuhun kuin pystyssä pysymiseen, ei paljon edes ehdi arkailla. Välillä maataan jäällä, istutaan juttelemaan, leikitään poliisia, tai kuljetellaan irtonaisia jäälohkareita. Sitten taas avara lakeus villitsee potkimaan vauhtia niin kovaa, että kyyneleet nousevat silmiin.

Pikkutyypit ovat kulkeneet mukana pulkassa. He ovat päässeet laskemaan jalkansa näille luodoille ihan ensimmäistä kertaa.

Kesällä näissä altaissa uidaan, mutta nyt luistellaan!

P.S. Toivon kovasti, että kaikki jäillä liikkujat ottaisivat turvallisuuden tosissaan. Jokaisella pitäisi olla mukana oikeanlaiset varusteet, joiden käyttöä on harjoitellut. Repun pohjalla tai taskussa lojuvat naskalit eivät pelasta avannosta. En myöskään lähtisi jäälle sen perusteella, että olen nähnyt jonkun kulkevan siellä aikaisemmin – enhän hyppäisi ajotaidottoman autokuskinkaan kyytiin. Hyvällä onnella siitä ehkä selviää hengissä, huonolla ei. Mutta jäällä liikkuminen on ihanaa, kunhan sen tekee turvallisesti!

Ihminen, Ihminen ja luonto, Talvi

Mitä piilee pimeydessä?

Tämä talvi on tarjonnut oivan mahdollisuuden syventyä pimeyteen. Paljon on satanut, ja kaikki sade on tullut vetenä. Ensilunta emme ole vielä nähneet, paitsi pari kertaa haituvina taivaalla. Maahan asti se ei vielä ole hennonnut laskeutua.

Talvi, yö, pimeys ja tummat vedet liitetään runoudessa ja vanhoissa taruissa usein alitajuntaan. Tällainen hiljainen aika tuntuukin minusta suorastaan kutsuvan tutkiskelemaan mielen syvyyksiä. Nykymaailmassa tosin taidetaan kärsiä pimeän pelosta, niin hanakasti kaikenlaisen keinovalon pariin hakeudutaan. Mutta mitä kaikkea kaunista mielen syövereistä löytyykään, jos sitä vain pysähtyy hämärän keskellä seurailemaan?

Ihminen

Energian suuntaamista

Teimme kesäkuun alussa pyöräretken Ahvenanmaalle, ja siitä rohkaistuneina aloimme suunnitella pyöräreissua Gotlantiin elokuussa. Kesä kotikulmilla soljui ihanan leppoisasti: lapset pulikoivat meressä ja juoksentelivat pihalla joko hyvin luovissa vaateyhdistelmissä tai kokonaan ilman vaatteita. Söimme varmaan kymmeniä kiloja vesimelonia. Lähdimme aamulla kotoa, ja valuimme päivän aikana milloin minnekin. Leikit, tapahtumat ja tapaamamme ihmiset kuljettivat. Kun elokuu koitti, aloin kyseenalaistaa pyöräretkisuunnitelmaa. Miksi lähteä merta edemmäs kalaan? Jos juuri nyt on ihanaa olla täällä, onko pakko lähteä vain lähtemisen vuoksi? No ei ole! Siirsimme pyöräretken jonnekin tulevaisuuteen, ja jatkoimme hengailua.

Aina ei vain ole oikea hetki puskea eteenpäin. Keikahdan epätasapainoon, jos suuntaan koko ajan energiani jonnekin kauas edelle. Mitä jos välillä kohdistaisi huomionsa etenemisen sijaan jonnekin aivan muualle? Sisäänpäin? Ylös?