loistoluoto


1 kommentti

Itseironiaa

Siirsin puhelimesta vanhoja kuvia tietokoneelle. Joukossa oli kuva Lauri Viidan runosta, tulen tästä aina niin hyvälle tuulelle. Otan sen vastaan lämpimän itseironian vallassa.

Kuvia kirjojen sivuista löytyi muutenkin joukosta aika paljon…harrastaako joku muukin hyvien katkelmien kuvaamista puhelimella?


Jätä kommentti

Kissankäpäliä

kissankäpälä1

Lampaat laidunsivat täällä viime kesänä uusilla alueilla, ja tuntuu, että heti sillä on ollut vaikutusta kasveihin. Kuvassa näkyvää kissankäpälää on tänä vuonna erityisen paljon, lampaat ovat tainneet pureskella niille uutta tilaa. Se on mukavaa, koska tämä ketokasvi on käsittääkseni muutoin vähentynyt voimakkaasti.

Tuskin ovat lampaat syödessään pohtineet, minkälaisia jälkiä ne ympäristöönsä jättävät. Ne vain syövät, ja sen myötä tietyt kasvilajit vahvistuvat, ja toiset heikkenevät. Seuraukset ovat ”hyviä” jonkin lajin näkökulmasta, ja toiselta kantilta taas ”huonoja”. (Vaikka niitä tuskin kukaan muu tällä tavoin arvottaakaan, kuin ihminen?)

Mietin usein, minkälaisia jälkiä itse jätän tänne maapallolle. Toivoisin niiden olevan mahdollisimman kauniita. Aina ei kuitenkaan ole helppoa tietää, millaisia seurauksia omilla teoilla on. Mutta aina voi sentään pyrkiä hyvään.


2 kommenttia

Kaikki hyvin

skillat

Melkein parasta maailmassa: kun joku osaa asettaa sanoja peräkkäin niin, että kaikki näyttäytyy hetken aikaa aivan selkeänä. Jukka Itkonen onnistuu siinä aika usein.

 

Kaikki hyvin

Tuuli tuulee,

puhaltaa,

pilvet lujaa liikkuu.

 

Hämähäkki

langan päässä

ketterästi kiikkuu.

 

Kaikki hyvin

kukkamaalla,

eikä syytä huoleen.

 

Pioni on kumartunut

lemmikkien puoleen.

 

(Jukka Itkonen)

 


2 kommenttia

Smooth

smooth1

Kävin pienellä kaupunkilomalla ihan yksin. Istuin kahvilassa, jossa oli pöytiintarjoilu. Näin ikkunan ulkopuolella toisiaan valokuvaavia turisteja, kuulin pätkiä naapuripöytien keskusteluista. Ei tarvinnut ottaa kantaa mihinkään, vastata, reagoida, olla mitään mieltä mistään. Yövyin hotellissa, joku korjasi aamupalatiskini, matkustin bussilla enkä tehnyt matkalla mitään. Ihanaa.

Välillä asiat loksahtavat kohdilleen juuri siksi, ettei itse ole niitä koko ajan säätämässä. Joskus tein ulkoisia muutoksia ihan tauotta: muutin sisustusta, värjäsin hiukset, ostin uuden asunnon ja myin sen, vaihdoin työpaikkaa, ostin uudet kengät…eikä sisälläni mikään liikahtanut. Ei ehkä ehtinyt?

Talvi alkaa väistyä kevään tieltä, valo sen paljastaa…

smooth2

 


2 kommenttia

Laatikoissa?

erillisyys2

Eri tavoin kauniita talvipäiviä. Tänään kävimme ystävien kanssa majakan eteläpuolen luodolla. Lapset kiisivät nuoskaantuvassa lumessa pyllymäkeä ja pingviinimahalaskuja. Me aikuiset juttelimme siitä, kuinka mukavaa on tietynlainen rajattomuus; ettei tekemisiä ole rajattu vain omiin laatikoihinsa.

Liikkuminen kuntosalilla, leikkiminen leikkipuistossa, oppiminen luokassa, viihtyminen harrastustiloissa…ja näiden välillä siirtymät jossakin omassa tyhjiössä. Muistan ahdistavan järjettömyyden tunteen, kun Australian-matkalla näin ihmisten tulevan luonnonpuistoon ajamaan maastopyörillä, kuljetettuaan ensin pyörää auton katolla kahden tunnin matkan päästä kaupungista. (Edit: Ja tarkoituksena ei ole dissata maastopyöräilijöitä, vaan ihmetellä tätä meidän ihmisten touhua välillä… Samanlainen järkytyksen tunne tuli, kun muutin 10 kilometrin päähän kuntosalistani, ja ensin aloin kulkea sinne pyörällä/kävellen, mikä vei älyttömästi aikaa. Sitten eräänä loskaisena talvipäivänä mietin, pitäisikö laittaa auto lämpeämään, että voin ajaa salille…Eih!)

Ei, kyllä tämä maailma vaan on aika yhtenäinen paikka, jos ei väkisin yritä kaikkea erotella ja rajata.

erillisyys1


3 kommenttia

Kavereiden kanssa

Talvipuuhia1

Syksyllä jännitin lapsen sosiaalisten suhteiden puolesta. Ikätoverit muuttivat pois, ja mietin, mitenköhän tästä talvesta selvitään. Itkeekö lapsi ikävää, alkaako oireilla jotenkin, tuleeko hänestä huono leikkijä, yksinäinen, traumatisoituuko loppuiäkseen? Tällaisia äitien perushuolia…

Talvi on kuitenkin mennyt mukavasti. Kun ikätovereita ei ole ollut, ovat saaren muut ihmiset nousseet mittaamattomaan arvoon. Isommat lapset ottavat pienen mukaansa hienosti. Samalla he antavat tärkeää, erilaista vastusta, mitä aikuiset – eivät suostu kaikkiin leikkeihin, tai anna toiselle etuoikeutettua asemaa vain, koska tämä on pieni. Lucian päivän aamuna lapset kiersivät ovelta ovelle laulamassa ja tarjoilemassa luciapullia. Pieni oli tohkeissaan isompien mukana.

talvipuuhia5

Ikätovereita onneksi vierailee aika tiuhaan tahtiin. Jos ei ihan viikoittain, niin kuukausittain ainakin. Monet näistä kavereista ovat sellaisia, jotka tulevat säännöllisesti käymään. Tietenkin olisi ihan eri, jos kaverit olisivat pysyvämpiä, koska lasten leikkien käynnistyminen vie aina aikansa. Uusien ihmisten kanssa pitää aina oppia uudet säännöt, nähdä toisen henkilökohtaiset rajat ja mieltymykset, ja sitten vielä löytää yhteiset leikit. No, näiden olosuhteiden tuloksena saaren lapset näkevät jokaisessa uudessa tuttavuudessa potentiaalisen kaverin, ja he ovat pääosin hyvin nopeita luomaan kontakteja…

Talvipuuhia2

Toivon edelleen saarelle lisää lapsia. Mutta olen helpottuneena todennut, että aina ei tarvitse olla juuri tietynlaisia, yhteiskunnassamme ihanteena pidettyjä olosuhteita, jotta asiat olisivat hyvin. Usein ihanteiden ulkopuolelta voi löytää jotain yllättävää, arvokasta ja kaunista. Tyttärelläni on elämässään yhden saarellisen verran turvallisia aikuisia, joiden jokaisen olemassaolo merkitsee hänelle jotakin. Joku on etäämpänä yhteisön osana, toinen taas luotettava hoitaja. Moni on ystävä, vaikkakin eri ikäinen.

Talvipuuhia3


2 kommenttia

Väsyttää

yksikuva

Luonto on vetäytynyt lepäämään kesän jälkeen. Näihin aikoihin tahtini hidastuu, nukun kymmentuntisia öitä, ja palaudun kesän hektisyydestä. Kuljeskelen ulkona valoisaan aikaan (olen aina tehnyt sellaista työtä, että se on ollut mahdollista), luen, mietiskelen, annan olla. Pimeimmät kuukaudet menevät mukavasti, jos muistaa, ettei silloin tarvitse olla parhaimmillaan.

Tänä syksynä en ole onnistunut. Koko keho huutaa lisää lepoa, mutta rästiin jääneiden vapaapäivien lista vain kasvaa. Olen pääosan valoisasta ajasta töissä, ja töiden jälkeen liian väsynyt lähtemään nopeasti ulos katsomaan viimeisiä valonsäteitä. Mietin, kuinka nurinkurista onkaan, että täällä Suomessa yleinen elämisen tahti vain kiihtyy loppuvuotta kohden. Kaikki kulminoituu jouluun, jota ennen on kauhea kasa tenttejä, vuosiraportteja, deadlineja, joulujuhlanäytöksiä, ja jouluvalmisteluja… Juuri silloin, kun luonto vaatii rauhoittumaan!

Olen viettänyt viime vuodet kotiäitinä, ja elämäntahdin muutokset vuodenaikojen mukaan ovat olleet itsestäänselviä. Mutta nyt työelämässä tähän tilanteeseen olisi pitänyt muistaa varautua. Tulevaisuudessa muistan.

Pian tulee jo valoisampaa. Sitä ennen teen vain hommat vähän väsyneenä – joskus se vaan menee niin. Ja sekin on ihan ok.

Tämän jutun kuva on yksi niistä kolmesta, jotka olen ottanut kuukauden aikana. Se vähiten tärähtänyt!