loistoluoto


4 kommenttia

Välillä vaaleansinistä

Kevään vihreä vyöry: aurinko saa koivunlehdet loistamaan, lammashaka pursuaa tummanvihreää, maasta nouseva tuoksukin on vihreä. Elämän voimaa on joka puolella niin paljon, ettei se tunnu mahtuvan minnekään – eikä sen tietysti kuulukaan, vaan sen tehtävänä on levitä, ryöpytä, kasvaa…

Yllätyksekseni kamerastani löytyi kuitenkin rauhallisempia sävyjä. Ehkä olen tiedostamattani yrittänyt hakea tähän kiihkeään vuodenaikaan mukaan ripauksen seesteisyyttä.

 

 

 

Mainokset


5 kommenttia

Toukokuu, olet tervetullut!

Pesin tyttäreni toppahaalarin tänään. Kiitos vaan haalari kuluneesta seitsemästä kuukaudesta, pidettäisiinkö nyt pieni tauko? Ihan keväältä jo alkaisi tässä tuntua!

Toukokuu alkoi pienellä iltapäiväsuppailulla eteläpuolen mainingeissa. Oli jo tyyntä, mutta vanhojen maininkien jatkuva jylinä sulki minut omaan turvalliseen äänimaisemaansa. Siellä pauhun keskellä ei juuri muita ääniä kuule, mikä on aika vapauttavaa. Sain taas tosissani tasapainoilla, jotten lentäisi laudalta. Tiukimmissa paikoissa laskeuduin polviseisontaan melomaan.

Etelään kurkottavien matalien kallioiden pinta höyrysi auringon lämmössä.

 


2 kommenttia

Kaikki hyvin

skillat

Melkein parasta maailmassa: kun joku osaa asettaa sanoja peräkkäin niin, että kaikki näyttäytyy hetken aikaa aivan selkeänä. Jukka Itkonen onnistuu siinä aika usein.

 

Kaikki hyvin

Tuuli tuulee,

puhaltaa,

pilvet lujaa liikkuu.

 

Hämähäkki

langan päässä

ketterästi kiikkuu.

 

Kaikki hyvin

kukkamaalla,

eikä syytä huoleen.

 

Pioni on kumartunut

lemmikkien puoleen.

 

(Jukka Itkonen)

 


4 kommenttia

Nokkoslettujen aika

nokkoset1

Pienet suloiset nokkoset nousevat jo maasta. Poimimme niitä reilu viikko sitten ensimmäiset maistiaiset. Tyttö sekoitti pannukakkutaikinaa sillä aikaa, kun minä ryöppäsin ja muhensin nokkoset. Vihreä pannukakku on hyvää, ja sitä syödessä voi uskotella itselleen syövänsä oikeasti jotain melkein terveellistä…! Jonain tyynenä iltana täytyy ehdottomasti paistaa myös avotulella nokkoslettuja. Pian alkaa olla oikea aika kerätä nokkosia myös kuivattavaksi, toivottavasti muistan (usein aihe palaa mieleen seuraavan kerran syksyllä). Siihen puuhaan pitää vain etukäteen asennoitua oikein, jotta välttää oman mielen järkkymisen: kovalla työllä kerätty muovikassillinen kutistuu kuivatuksen jälkeen ehkä desiksi nokkosjauhetta – aina yhtä mystinen ilmiö, minne ne katoavat?! No, onpahan arvokasta tavaraa, kun sen eteen on tehnyt niin suuren työn.

Nokkosreissulla kuvasin myös koulun pihan flower power -tunnelmat.

krookukset1


Jätä kommentti

Taikaa

sumussa

Edellinen laivamatkamme täältä mantereelle oli sumuinen. Katselin kannelta luotoja, jotka kylpivät pehmeässä pilvessä.

Muistelin yhtä melontaretkeämme, jonka teimme tarkoituksella kovassa sumussa, jotta oppisin suunnistamaan merellä kompassin avulla. Oli tyyntä, ympäristö tuntui tyhjiöltä. Välillä tuntui, kuin olisimme pyörineet ympyrää – ainoa todiste suunnan pysymisestä oli kompassin neula. Ei auttanut kuin pitää suunta ja meloa eteenpäin, ja uskoa, että seuraavan saaren ranta tulee joskus vastaan. Välillä se tulikin niin yllättäen, että keula karahti kiville. Outoon, vähän aavemaiseen tunnelmaan tottui pikkuhiljaa. Retken pelottavin hetki oli se, kun yhtäkkiä näin jotakin valtavaa tummaa edessämme. Olimme meloneet vanhan haaksirikkoutuneen proomun viereen, se kohosi vedestä korkeana ja uhkaavan näköisenä muutaman metrin päässä kajakeistamme. Jostain syystä tuli tarve jatkaa äkkiä matkaa!

En yhtään ihmettele, että vanhoissa taruissa sumu on aina jotenkin taianomainen, erityinen.


2 kommenttia

Smooth

smooth1

Kävin pienellä kaupunkilomalla ihan yksin. Istuin kahvilassa, jossa oli pöytiintarjoilu. Näin ikkunan ulkopuolella toisiaan valokuvaavia turisteja, kuulin pätkiä naapuripöytien keskusteluista. Ei tarvinnut ottaa kantaa mihinkään, vastata, reagoida, olla mitään mieltä mistään. Yövyin hotellissa, joku korjasi aamupalatiskini, matkustin bussilla enkä tehnyt matkalla mitään. Ihanaa.

Välillä asiat loksahtavat kohdilleen juuri siksi, ettei itse ole niitä koko ajan säätämässä. Joskus tein ulkoisia muutoksia ihan tauotta: muutin sisustusta, värjäsin hiukset, ostin uuden asunnon ja myin sen, vaihdoin työpaikkaa, ostin uudet kengät…eikä sisälläni mikään liikahtanut. Ei ehkä ehtinyt?

Talvi alkaa väistyä kevään tieltä, valo sen paljastaa…

smooth2

 


Jätä kommentti

Rullaan taas

Varmin merkki siitä, että perheen vauva on kasvanut jotenkuten fiksuun ikään, on se, että äiti jaksaa yhtäkkiä taas ajatella retkeilyä. Siis ihan kunnollista retkeilyä, pienten saaripiipahdusten lisäksi. Vauva-aikana ei tullut mieleenkään hakea yhtään ylimääräistä haastetta arkeen. Nyt kykenen taas näkemään muhkuraisen nukkumisalustan, nihkeän telttakankaan, ja kaatosateessa vastatuuleen pyöräilyn viehätyksen.

Kävimme pääsiäisen aikoihin mantereella, ja paluumatkalla pyöräilimme Turusta Pärnäisiin. Pakkasin edellisenä iltana pyörälaukkuja, ja olin vähän hukassa. Neljässä vuodessa unohtaa tyystin, miten pitää pakata. Edellisellä pyöräretkellämme Ruotsissa tiesin aika tarkkaan mikä tavara tai vaate löytyi mistäkin laukusta, ja kaikelle oli oma järkevä paikkansa. Päivän aikana tarvittavat jutut olivat kaikki yhdessä laukussa, tai ainakin samalla puolella pyörää – näin tiesi, miten päin pyörä kannatti laittaa nojaamaan pysähdyttäessä tauolle. Nyt ei auttanut kuin aloittaa testailu uudestaan. (Nyt muistelisin, että olen kyllä kirjoittanut retkipäiväkirjaani kunkin laukun sisällön – täytyykin tarkistaa!)

Nukuin yöllä kolmisen tuntia, olin hermostunut, ja tyttökin pyöri levottomasti. Aamullakin vielä mietin, miten lapsi jaksaisi matkustaa kärryssä. Onneksi ilma oli ihana, ja into voimakkaampaa kuin jännitys. Lähdimme matkaan seitsemältä, oli jo valoisaa. Takapainoinen pyöräni rullasi vähän nihkeästi, sain polkea oikeastaan koko ajan, mutta fyysinen työ rauhoitti mielen. Lapsi nukahti kärryssään melkein heti.

rullaan1

Tauolla Sattmarkissa

 

Taukojumppaa

Taukojumppaa

Pyörätie Paraisten keskustasta lauttarantaan on mielenkiintoinen kärrypolku. Pieni, kapea hiekkatie, joka mutkittelee ja tekee jyrkkiä nousuja ja laskuja, on hauska ajettava fatbikella. Tällä pätkällä muistin taas, miksi rakastan pyöräretkeilyä: linnut visersivät, sinivuokot kukkivat, aurinko ja ajoviima tuntuivat poskilla, mäet polttelivat reisissä. Liikkuminen ja eteneminen TUNTUI joka aistilla – siis täysi vastakohta autolla ajamiselle.

rullaan3

Nauvossa alkoi vastatuuli, kuinkas muuten. Etenimme hitaasti, ja jouduimmekin pitämään aiottua lyhyemmän lounastauon, jotta ehtisimme laivaan. Popsimme retkimuonat Nauvon keskustassa, leikkipaikan vieressä, lapsen verrytellessä liukumäessä. Jatkoimme Pärnäisiin Norrstrandsvägeniä, välttääksemme lautalle kaahailevat autoilijat. Saaristotien pientareella ei ole kiva ajaa itsekään, saati sitten lapsen kanssa. Mutta tämä reitti oli kaunis, ja tuntui vastatuulesta huolimatta mielekkäältä. Näin pellolla kauriita ja kurkia.

Saavuimme laivaan yhden aikoihin iltapäivällä. Olin fiiliksissä tietysti ihan pyöräilemisestäkin, mutta etenkin riemuitsin siitä, että lapsi jaksoi niin hyvin matkustaa kärryssä! Hänellä ei ollut mitään hätää, vaikkemme edes saaneet pidettyä niin pitkiä taukoja, mitä alunperin oli tarkoitus. Tämän pidempiä (70km) päivämatkoja ei ole tarvetta pyöräretkelläkään tehdä, oikeastaan olen varovasti laskeskellut, että jos nyt 30-50km pääsisi tällä kokoonpanolla päivässä etenemään…

Tämä reissu antoi lisäintoa pyöräretkisuunnitteluun. Yeah, back in business!