loistoluoto


1 kommentti

Inhale, exhale

Sanotaan, että ihminen voi ottaa vastaan tietyn määrän vaikutteita, minkä jälkeen täytyy saada purkaa koettua ulospäin. Kokemiseen ja tekemiseen pätee samanlainen rytmin tarve, kuin fyysiseenkin hengittämiseen: jotta homma toimisi, pitää saada vuorotellen hengittää sisään ja ulos.

Kahden kerran kokemuksella olen tullut siihen tulokseen, että vauvavuosi on yksi helkkarin pitkä sisäänhengitys. Koko ajan täytyy olla skarppina, ottaa vastaan viestejä ja vaikutteita, reagoida, olla valmiudessa. Ylitse vyöryy valtavasti omia ja muiden tunteita, uusia ja taas uusia vuorokausirytmejä, ruokailu-nukutus-pyykki-tiski-rumbaa, ja itse kunkin kehitysvaiheita. Aikaa koetun pureskeluun ja sulatteluun on äärimmäisen vähän. Tai tuleehan taukojakin välillä, yllättäen, mutta koskaan ei tiedä, milloin seuraavaksi pitää singahtaa jonnekin. Oma strategiani on ollut pysyä jatkuvassa liikkeessä, etten vain kuukahtaisi väsymyksestä kesken päivän. Rakas tuttu ylivireystila!

Nyt on kuitenkin vauvavuosi takanapäin, ja kummasti alan taas löytää oman rytmini. Se on ehkä erilainen kuin ennen, olenhan itsekin muuttunut matkan varrella, mutta se on joka tapauksessa juuri minulle sopiva! Kuinka ylelliseltä tuntuukaan syödä kun on nälkä, nukkua kun väsyttää, liikkua kun kaipaa liikettä, ja joskus, joskus, jopa ajatella jokin ajatus loppuun asti…

Mainokset


4 kommenttia

Hiljaisena hetkenä?

po%cc%88llya%cc%88a%cc%883

Olen tässä vauvavuoden kuluessa kirjoittanut jopa vähemmän, mitä etukäteen kuvittelin. Ajatuksia on paljon, mutta hiljaisia hetkiä koneen äärellä on äärimmäisen vähän. Iltaisin voin kyllä lapsia nukuttaessa viestitellä kavereille tai surffailla netissä kännykällä, mutta blogia en osaa päivittää puoliunessa makuuasennossa. Nyt kuitenkin yltiöoptimistisesti uskon, että saan taas järjestettyä itselleni kirjoitushetkiä vähän useammin. Sormet liikkuvat vielä jäykästi näppäimistöllä, mutta eivätköhän nekin hiljalleen vetreydy.

Olin tammikuussa lasten kanssa pari viikkoa Portugalissa. Mieheni lähti Norjaan pyöräilykisoihin, ja totesin, että kahden pienen lapsen kanssa on helpompi olla jossain lämpimässä sillä aikaa.  Tuntui myös tärkeältä järjestää itselle jotain hauskaa tekemistä, koska sillä tavoin osaan iloita toisenkin reissuista paremmin. Etten vain istu kotona ja katkeroidu siitä, kun itse en ole vielä lähimainkaan valmis pyöräilykoitoksiin. (Niidenkin aika tulee vielä…)

Tuoreet appelsiinit ja auringon valo olivat paratiisimaisia keskellä talvea. Huomasin myös, kuinka mainiota matkaseuraa lapset ovat. Tiesin, että reissusta ei ainakaan tule tylsä, kun tyttö jo junamatkalla kohti Helsinkiä kihisi innoissaan ”Minua niin jännittää, mahtaako se konduktööri olla dinosaurus vai ihminen.” Jossain Salon jälkeen pimeydessä näkyi rivi maantien valoja, ja se kirvoitti ihastuneen huokaisun ”Oooh, Pariisi!” Lasten seurassa kaikki on mahdollista!

Nyt täällä kotona tuulee ja lumi pöllyää!

po%cc%88llya%cc%88a%cc%880

po%cc%88llya%cc%88a%cc%882


2 kommenttia

Huolenpitoa

kesäheinä

Tulen varmaankin jälkeenpäin muistamaan tämän kesän niistä  kaikista aikaisista aamuista, jolloin tallustelin nukkuva vauva kantoliinassa pitkin hiljaista kylätietä ja kasteisia polkuja.

Jos jotain opin esikoisen vauva-ajasta, niin sen, että itsestä täytyy pitää huolta. Vaikka vauva olisi ”helppo tapaus”, niin imetys-nukutus-hyssyttely-vaipanvaihto-rumbaa jaksaa paremmin, jos hoitaa omaakin vointia.

Luonnossa liikuskelu on minulle parasta itsestäni huolehtimista. Mikäs tässä on ollut hipsiessä aamuauringon lämmittämillä rantakallioilla. Vauvakin on samalla saanut haistella kosteaa ilmaa ja kuunnella pääskysten lirkuttelua ja lokkien huutelua.


4 kommenttia

Rajoja ja mahdollisuuksia

puussa1

Tyttö innostui kokeilemaan, onko hän talven aikana kasvanut niin paljon, että ylettyy kiipeämään puihin, joihin ei ennen ole päässyt. Voi riemua, kun nämä kauan kaihotut kiipeilyapajat vihdoinkin avautuivat!

Olen pitänyt jonkinlaisena sääntönä sitä, että sellaisiin paikkoihin saa kiivetä, mihin itse pääsee – en nosta lasta puuhun tai kivelle. Sääntö ei tosin toimi siten, että aina saa kiivetä niin ylös, kuin pääsee…jotkin puut kun ovat sellaisia, että niissä voi edetä kuin tikkaita pitkin monien metrien korkeuteen. Mutta yleensä lasta ei tarvitse rajoittaa, vaan hän huomaa itsekin, missä kohtaa kannattaa pysähtyä. Jokin luontainen itsesuojeluvaisto kehittyy aika hyvin, kun antaa maalaisjärjen rajoissa lasten kokeilla fyysisiä ulottuvuuksiaan pienestä pitäen.

taapero5

taapero1

Luonnonympäristön läheisyys on ollut meille valtavaksi avuksi lapsen kasvaessa. Etenkin, kun lapsi on ollut vastasyntyneestä asti hyvin energinen ja liikkuva. Sellainen, joka lähti aikaisin ryömimään ja kävelemään, istui sylissä kuin jousi valmiina ponnahtamaan liikkeelle (oikeasti, uskon edelleen, että on olemassa myös lapsia, jotka nojaavat rennosti taaksepäin sylissä istuessaan, eikö olekin!?), vihasi turvavöitä, ja oli kaikkea muuta kuin sivistynyt citykaveri. Lapsi, joka kaksivuotiaana tykkäsi tulla alas sängyltä ja sohvalta pääasiassa näin:

kuperkeikka1

Mukava tyyppi ison kaupungin keskustassa? Rakennetussa ympäristössä? Ylipäätään sisätiloissa? Aina kun käänsi selkänsä, hän seisoi pöydällä tai ikkunalaudalla, kiipesi kaiteilla, säntäsi portaisiin…

…Mutta! Ulkona luonnossa oli ihanaa! Etenkin vanhemmilla! En tiedä, olisinko selvinnyt tuosta ajasta vähääkään selväjärkisenä ilman mahdollisuutta avata ovea ja päästää kaikki tuo liike-energia valloilleen jonnekin tuonne kivien, kallioiden, puiden ja varvikkojen joukkoon. Luonto antoi oikeanlaista vastusta lapselle, ja tavallaan auttoi meitä vanhempia rajojen asettamisessa. Ulkona rajat olivat luontaisia, ja lapsi osasi tulkita niitä oikein.

taapero3

Sama lapsi oli kauppakeskuksessa kuriton kakara, joka joko kiljui hikisenä rattaisiin köytettynä tai livisti jonnekin vaatekaupan näyteikkunaan. Olisihan hänet ehkä saanut hiljennettyä ja ”rauhoitettua” iPadin tai kännykän avulla rattaisiinsa… Mutta mieluummin vältimme noita ympäristöjä viimeiseen asti, ja suuntasimme pihalle. Se oli mukavampaa, helpompaa, ja tuntui myös loogisemmalta – kumpi mahtaa olla juuri tällaiselle taaperolle luontaisempi kehitystehtävä: motoristen taitojen jatkuva haastaminen ja maailman tutkiminen koko keholla, vai sivistynyt käytös kauppakeskuksessa?

taapero2

Sitäpaitsi, nykyään tämän lapsen kanssa voi jopa mennä kauppakeskukseen, jos haluaa. Vaikkei sitä taitoa ole todellakaan erityisen edistyksellisesti harjoiteltu.

 


3 kommenttia

Kavereiden kanssa

Talvipuuhia1

Syksyllä jännitin lapsen sosiaalisten suhteiden puolesta. Ikätoverit muuttivat pois, ja mietin, mitenköhän tästä talvesta selvitään. Itkeekö lapsi ikävää, alkaako oireilla jotenkin, tuleeko hänestä huono leikkijä, yksinäinen, traumatisoituuko loppuiäkseen? Tällaisia äitien perushuolia…

Talvi on kuitenkin mennyt mukavasti. Kun ikätovereita ei ole ollut, ovat saaren muut ihmiset nousseet mittaamattomaan arvoon. Isommat lapset ottavat pienen mukaansa hienosti. Samalla he antavat tärkeää, erilaista vastusta, mitä aikuiset – eivät suostu kaikkiin leikkeihin, tai anna toiselle etuoikeutettua asemaa vain, koska tämä on pieni. Lucian päivän aamuna lapset kiersivät ovelta ovelle laulamassa ja tarjoilemassa luciapullia. Pieni oli tohkeissaan isompien mukana.

talvipuuhia5

Ikätovereita onneksi vierailee aika tiuhaan tahtiin. Jos ei ihan viikoittain, niin kuukausittain ainakin. Monet näistä kavereista ovat sellaisia, jotka tulevat säännöllisesti käymään. Tietenkin olisi ihan eri, jos kaverit olisivat pysyvämpiä, koska lasten leikkien käynnistyminen vie aina aikansa. Uusien ihmisten kanssa pitää aina oppia uudet säännöt, nähdä toisen henkilökohtaiset rajat ja mieltymykset, ja sitten vielä löytää yhteiset leikit. No, näiden olosuhteiden tuloksena saaren lapset näkevät jokaisessa uudessa tuttavuudessa potentiaalisen kaverin, ja he ovat pääosin hyvin nopeita luomaan kontakteja…

Talvipuuhia2

Toivon edelleen saarelle lisää lapsia. Mutta olen helpottuneena todennut, että aina ei tarvitse olla juuri tietynlaisia, yhteiskunnassamme ihanteena pidettyjä olosuhteita, jotta asiat olisivat hyvin. Usein ihanteiden ulkopuolelta voi löytää jotain yllättävää, arvokasta ja kaunista. Tyttärelläni on elämässään yhden saarellisen verran turvallisia aikuisia, joiden jokaisen olemassaolo merkitsee hänelle jotakin. Joku on etäämpänä yhteisön osana, toinen taas luotettava hoitaja. Moni on ystävä, vaikkakin eri ikäinen.

Talvipuuhia3


Jätä kommentti

Paikka ja ihmiset

eteläniemi1.1

Aika usein kysytään, että mikä Utössä oikein viehättää, ja miksi asumme täällä. Yleensä osaan vain todeta  ”No se on tää paikka…ja nää ihmiset”, mikä ehkä kuulostaa epämääräiseltä vastaukselta, mutta toisaalta jokainen täällä enemmän aikaansa viettänyt ymmärtää, mistä on kyse.

eteläniemi2

Tyttö on juuri jäämässä saaren ainoaksi alle kouluikäiseksi asukkaaksi. Olen miettinyt viimeaikoina paljon tämän sosiaalisen ja vähitellen leikki-ikään tulleen lapsen ihmissuhteita. Hänellä ei nyt ole jokapäiväistä ikäistään leikkiseuraa, mutta toisaalta hän kasvaa eri ikäisistä ihmisistä koostuvassa hienossa saariyhteisössä. Hänellä ei ole samana toistuvaa, turvallisuuden tunnetta tuovaa päiväkoti/harrastus -rutiinia, mutta hänellä on tämä paikka.

lapsi1

Haluan viettää aikaani paikoissa, joita rakastan, ja tehdä asioita, joiden parissa olen eniten oma itseni. Ja ottaa lapsen mukaan. Uskon sen kantavan pitkälle – lapset ovat taitavia aistimaan tällaisia juttuja, ja osaavat poimia siitä sen olennaisen, rakkauden.

eteläniemi3

Sovimme treffit naapurisaaren lasten kanssa, tunnin laivamatkan päähän. Leikimme täällä vierailevien lasten kanssa. Yritän päästä kaupunkireissuilla näkemään omia ystäviäni ja heidän perheitään, siinäkin on kaverisuhteita, jotka eivät katoa mihinkään. Pyrimme opettamaan sosiaalisen kanssakäymisen sääntöjä perheen sisällä. Kannustamme tyttöä olemaan tekemisissä kaikkien saarelaisten ja vierailijoidenkin kanssa. Jos päättää asua tällaisessa paikassa, täytyy joidenkin juttujen eteen olla valmis näkemään vähän vaivaa. Ja kyllä olenkin, koska onhan täällä kuitenkin…tää paikka ja nää ihmiset.