Pienet suloiset nokkoset nousevat jo maasta. Poimimme niitä reilu viikko sitten ensimmäiset maistiaiset. Tyttö sekoitti pannukakkutaikinaa sillä aikaa, kun minä ryöppäsin ja muhensin nokkoset. Vihreä pannukakku on hyvää, ja sitä syödessä voi uskotella itselleen syövänsä oikeasti jotain melkein terveellistä…! Jonain tyynenä iltana täytyy ehdottomasti paistaa myös avotulella nokkoslettuja. Pian alkaa olla oikea aika kerätä nokkosia myös kuivattavaksi, toivottavasti muistan (usein aihe palaa mieleen seuraavan kerran syksyllä). Siihen puuhaan pitää vain etukäteen asennoitua oikein, jotta välttää oman mielen järkkymisen: kovalla työllä kerätty muovikassillinen kutistuu kuivatuksen jälkeen ehkä desiksi nokkosjauhetta – aina yhtä mystinen ilmiö, minne ne katoavat?! No, onpahan arvokasta tavaraa, kun sen eteen on tehnyt niin suuren työn.
Nokkosreissulla kuvasin myös koulun pihan flower power -tunnelmat.
Olimme koululaisten kanssa Nauvossa viime viikolla. Päämääränä oli tutustua muutamaan lähiseudun ruuantuottajaan. Tekipä taas itsellekin hyvää tutustua omaan lähiseutuun…
Isakssonin tomaatit, salaatit, kurkut ja paprikat olivat ennestään tuttuja, saahan niitä nykyään myös Utö Handelista. Silti kasvihuoneilla oli hauska käydä, ja nähdä mistä vihannekset oikeasti tännekin lähetetään! Isakssonilla on jotenkin hyvä ja rento meininki kaikin puolin, ja vihanneksetkin viljellään ilman torjunta-aineita.
Koin ihanan yllätyksen käydessämme tutustumassa Jan-Erikin lihakarjatilaan. Tiesin, että naudat laiduntavat täällä saariston luonnonlaitumilla esimerkiksi Nötössä, mutta sitä en tiennyt, että tila on kokonaan luomu! Jee! Oli ihanaa kuulla, miten vasikat saavat kulkea äitiensä kanssa niin kauan kuin haluavat, ne vierottuvat itsestään useinmiten sitten kun lehmä tulee uudelleen tiineeksi. Omistaja käy tervehtimässä kaikkia eläimiään useamman kerran viikossa eri saarilla, ja siksi ne olivatkin ujosta perusluonteestaan huolimatta oikein luottavaisen ja onnellisen oloisia.
Poikkesimme myös Lillvikin tilalla ihan ohikulkumatkalla. Lapset saivat syödä omenoita ja luumuja vatsat täyteen. Ja taas ihana yllätys: täälläkään ei käytetä kemiallisia torjunta-aineita! Kuinka paljon hienoa luomutuotantoa täällä lähiseudulla onkaan!
Lopuksi kävimme Heidin Tallilla ratsastamassa. Olin käynyt tutustumassa paikkaan pari viikkoa aiemmin, ja tykästyin siihen jo tuolloin (sain kyllä sisäreidet jumiin aika pahasti, jossainhan sen 10 vuoden ratsastustauon pitää tuntua…). Paikassa on kivojen heppojen ja mukavan opettajan lisäksi kaikin tavoin hyvä tunnelma. Nyt minulla oli tyttö mukana matkassa, ja hänkin pääsi ponin selkään tunnin lopuksi. Jalat eivät ihan yltäneet jalustimiin.
We made a trip to Nauvo with Utö School. I got surprised when I realized how much ecological thinking we have here, in this region! Great!
Täällä on kirpakka kevätmyräkkä, edelleenkään se untuvatakki ei ole liikaa. Päivällä jossain vaiheessa puuskat olivat 21 m/s. Pienestä flunssasta juuri parantuneina emme viitsineet viettää ihan koko päivää tuolla viimassa, joten puuhastelimme sisällä. Aamupäivällä kävimme kavereiden luona, ja iltapäivällä ryhdyimme leipureiksi.
Leivon lähes aina leivät itse, se on niin hauskaa ja yksinkertaista. Tänään teimme porkkanasämpylöitä. Tyttö tykkää kaataa ainekset kulhoon, sekoittaa, ja ennen kaikkea maistaa.
Olipa hyvä, että oli essu päällä…
Siinä me idyllisesti istuimme vierekkäin pyörittelemässä rauhallisesti sämpylöitä, jutustellen mukavia… HAH, todellisuudessa minä aina viskelen jauhot pöllyten taikinaklönttejä pellille, ja tyttö yrittää siinä vieressä ehtiä syödä niin paljon taikinaa kuin mahdollista – tavallaan aika tehokasta leipomista, kun on tuollainen kirittäjä vieressä. Ei ehkä kovin zeniläistä.
We have had a windy day (21 m/s), and we decided to stay inside for a while on the afternoon, and bake some bread. Our baking always looks like this, and it’s a competition between me and my daughter: I try to throw the dough in the oven as quickly as possible. She tries to eat as much as possible. Very effective, maybe not so ZEN…
…on varmaankin pitänyt sisällään liikuntaa? Maratoneja? Kovaa urheilua? Näin järkeilin, ja päätin olla ottamatta mitään kieron elintarviketeollisuuden luomia energiajuomia, -geelejä, ja -patukoita mukaani maratonille. En ole koskaan niitä käyttänyt, ja ihan hyvin olen jaksanut silti. Nyt vähän mietitytti, kun tiesin suorituksen kestävän paljon kauemmin kuin tavallisen maratonin. Miten pitäisin suolatasapainon kunnossa? Onnistuisiko energiatason ylläpito ihan tavallisella treeniruualla?
Nyt jälkeenpäin voin todeta, etten todellakaan kaivannut mitään ihmeellisiä energianlähteitä. Banaani ja mustikkakeitto tuntuivat tosi hyviltä, niitä aion pakata mukaani ensi kerralla enemmän. Suklaapatukat olivat aika turhia, kaurapatukka auttoi pidemmän aikaa. Kuivahedelmät voisivat toimia, niitä täytyy testailla.
Suolatasapainoon sain hyvän vinkin Life-kaupasta kisareissua edeltävänä päivänä: vedestä, intiaanisokerista ja ruususuolasta sekoitettu juoma auttaa kuulemma jaksamaan rankoissakin olosuhteissa. Nyt en ehtinyt testata juomaa lainkaan, mutta otin suolaa mukaan pieneen minigrip-pussiin, ja imeskelin pari raetta reissun aikana. Hyvin imeytyi suola, ravinteet ja nesteet koko ajan. Ensi kerraksi lähtee myös juoma mukaan! Voi kuulostaa huuhaalta, mutta ihan sama, minulla toimii muutenkin kaikki sellainen, joten eiköhän tämäkin!
Eläköön käsittelemätön ravinto!
I think people have run marathons before Dexal and other energy drinks, gels etc. So I wanted to eat ”normal things” during my run, and bananas, blueberry soup, and oat bar worked really well. Until next marathon I will do some experimentation on a natural energy drink made of Himalaya salt, Indian sugar and water. Ah, natural food!
Ruoho ei enää kasva maassa kovinkaan vauhdikkaasti. Kesäpässit tarvitsevat entistä enemmän lisäruokaa. Käymme päivittäin keräämässä omppuja puiden alta, pilkomme niitä ämpärikaupalla, ja kuskaamme määkijöille.
Äh, näin siinä voi käydä. Heistä on tullut ”tyyppejä”. Kuka älypää keksi lihansyönnin ?!!
Our ”summer sheep” need more and more extra food, as the grass is not really growing any longer. We pick apples, cut them up, and carry them to these hungry friends. We have got to know each other quite well, and now I’m asking: who came up with the idea of eating meat ?!
Noin vastaa mieheni aina, kun ehdotan marjastamaan lähtemistä. Ja silloin on pakko kyllä myöntää: et näytä! Koska marjanpoimijahan juoksee pitkin metsiä kahdenkymmenen litran ämpärit kourassa, kumisaappaat jalassa, hyttysverkkohattu päässä, ja tulee illalla kotiin perkaamaan saalistaan, pakastamaan ja hilloamaan ja säilömään kilokaupalla kesän makuja talteen… Vai?
Niin minäkin ennen luulin, ja rimakauhu vei useinmiten voiton marjastushalusta. Jostain syystä ajattelin, että alle kymmentä litraa ei kannata edes lähteä pakastamaan, joten huh mikä urakka! Viime kesänä kuitenkin marjastusfilosofiani otti uuden suunnan. Polkujen varsilla punaisina paistavat metsämansikat houkuttelivat, mutta vauvan vuoksi aikaa oli vähän. Otin siis nukutuslenkeille mukaan pienen purkin, ja poimin aina niin kauan kuin ehdin. Nautimme marjoista samana päivänä, ja pakkaseen pääsivät ne, joita ei sinä päivänä ehditty syödä. Ah, helppoa ja huoletonta, ja kuitenkin niin tuloksellista! Jatkoin riemuissani samaa muiden marjojen kohdalla.
Nyt on jälleen metsämansikka-aika. Me marjanpoimijan näköiset keräämme taas innolla satoa. (Eka kuva viime vuodelta, kun apuri oli lähinnä hengessä mukana.)
Haluan mielelläni tietää, mistä ruokani tulee. Näillä taidoilla ja tällaisessa asuinpaikassa ruuan tuottaminen kokonaan itse on aika utopistista. Siksi olen keskittynyt toistaiseksi pääasiassa pieniin omiin lisukkeisiin. On mukava ajatella, että joka päivä syö jotakin sellaista, mikä on itse alusta asti hankittua. Pakastimen viimeiset marjat menivät tänä aamuna, niitä on syöty syksystä asti joka päivä. En ole mikään himopoimija, enkä varsinkaan nopea, mutta viime kesänä marjojen noukkiminen osui hyvin päivärutiinien joukkoon. Vauvanvaunut vadelma-, villimustaherukka-, tai metsämansikka-apajan viereen, marjat suoraan pakasterasiaan (kätevää, ei tarvitse varata aikaa putsaukselle jälkeenpäin), ja aina välillä vaunujen heiluttelua. Nyt kun marjat loppuivat, eikä omaa vihannessatoa ole vielä tulossa vähään aikaan, ovat pelastuksena olleet versot! Herneet, rucola, sango ja parsakaali vihertävät nätisti ikkunalaudalla, ja maistuvat hyviltä salaateissa ja leivän päällä. Ovat ne kai terveellisiäkin, mutta ehkä tärkeintä on niiden tuoma tunne siitä, että syönjotain omaa.
