Ihminen ja luonto, Meri, Stand Up Paddling, Syksy

Aamuhetki

Kello soi 5:47. Ulkona oli pilkkopimeää, koska taivaalla oli pilviä. Loikoilin vielä hetken. Nousin ylös, söin banaanin, ja puin edellisenä iltana valmiiksi keräämäni varusteet. Ohut lämpökerrasto, kuivapuku, neopreenitossut, pelastusliivit. Kännykkä vesitiiviiseen pussiin, kamera liivin taskuun, juomapullo käteen.

aamusup5

Ulkona oli hiljaista. Oikeasti hiljaista – ei tuulenvärettäkään. Laudan pumppaamisesta kuuluva meteli tuntui rikolliselta, yritin hoitaa sen nopeasti. Kannoin laudan ja melan rantaan, kahlasin tummaan veteen, ja kiipesin laudalle. Se on lempikohtani – kun keho siirtyy veden kannateltavaksi, ja lauta alkaa liukua äänettömästi eteenpäin.

aamusup1

Meloin kohti itää. Siellä pilkotti heikkoa valoa pilvien välistä. Vesi oli aluksi niin tummaa, etten nähnyt allani kuin mustaa. Vähän ajan kuluttua aloin jo erottaa lähellä pintaa olevat kivet. Yhden kerran luulin olevani vaalean kiven yläpuolella. Kun yritin mitata syvyyttä tökkäämällä kiveä melalla, horjahdin – alla ei ollutkaan mitään kiinteää, vaan valtava meduusamatto.

aamusup2

Vesi liikkui ainoastaan sen verran, että sen hidas huojunta sai aikaan pienen ritinän: rantakivillä kasvavat levät joutuivat välillä veden alle ja välillä pinnalle, ja siitä liikkeestä kuului pienenpieni ääni. Istuin kuuntelemaan.

aamusup3

Värit tulivat esiin hiljalleen. Aloin erottaa myös pohjan yksityiskohtia. Meloin kapeikoissa pitkään, ja katselin meduusoja, kaloja, simpukoita ja hiljaisten virtojen mukana taipuvia meriheiniä.

Mainokset